www.teoforum.net

Kohtaamisfoorumi ihmisille, jotka haluavat erottaa ajatuksissaan totuuden epätodesta ja jotka haluavat käyttää voimiaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan hyvää elämää edistäviin tekoihin.

... Polkuja hengellisyydestä henkiseen kasvuun…
AjankohtaistaTapahtumakalenteriYhteystiedot






Metafysiikka

  1. Metafysiikka ja sen osa-alueet
  2. Ontologia
  3. Kosmologia
  4. Filosofinen teologia

1. Metafysiikka ja sen osa-alueet

Metafysiikka (kreik. "meta ta physika", "fysiikan jälkeen tuleva") on filosofian vanhin tutkimusalue. - Aristoteleen mukaan metafysiikka on varsinainen "ensimmäinen filosofia", perustavinta laatua oleva filosofian osa-alue.

Metafysiikka tutkii olemisen, olemassaolon ja olevaisen perimmäisiä kysymyksiä: mitä on "oleminen" tai "olemassaolo"? Onko kaikki olevainen ainetta, henkeä, niiden yhdistelmää tai vielä jotain vallan muuta? Mitä on "substanssin" käsite? - Millainen on maailmankaikkeus, ja miten se on syntynyt? Onko Jumalaa olemassa, ja miten asia voidaan yrittää todistaa?

Metafysiikka pohtii siis osittain samoja kysymyksiä kuin fysiikka, kemia ja tähtitiede, mutta sen näkökulma on laajempi ja yleisemmällä, käsitteellisemmällä tasolla liikkuva.

Metafysiikka tutkii siis sellaisia kysymyksiä, joihin on lähes mahdotonta löytää vastauksia ihmisen kokemuksen tai empiirisen tieteen metodien avulla. - Metafysiikan käsittelemät todellisuuden ongelmat ovat periaatteessa ihmisen tietokyvyn saavuttamattomissa, mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei näitä ongelmia voisi pohtia rationaalisesti järjen avulla ja täten ottaa niihin kantaa. - Metafyysisen tiedon mahdollisuutta onkin usein sen empiirisen testaamisen mahdottomuuden vuoksi epäilty: Immanuel Kantin mukaan metafysiikka ei ole tieteenä mahdollinen, mutta ihmisjärjellä on kuitenkin luontainen taipumus pohtia metafyysisiä kysymyksiä, se kuuluu väistämättä olemukseemme.

Metafysiikan osa-alueita ovat ontologia, kosmologia ja filosofinen teologia

2. Ontologia

tutkii olemiseen liittyviä ihmiskunnan ikiaikaisia kysymyksiä: mitä oleva on ja mistä aineksista se on rakentunut?

Eksistentiaaliontologiassa keskeisiä käsitteitä ovat ajallisuus, muuttuvuus ja riippuvuus. Tähän liittyy myös jaottelu ideaalisesti ja reaalisesti olemassa oleviin olioihin ja asioihin. Ideaalisesti olemassa olevat oliot ovat ajattomia, muuttumattomia ja muista riippumattomia: tällaisia asioita ovat mm. matematiikan "oliot" (esim. geometrinen kolmio) ja yleiskäsitteet (esim. "punaisuus"), jotka ovat siis periaatteessa ikuisia ja häviämättömiä. Sen sijaan esimerkiksi ihmiset, eläimet ja kasvit ovat selkeästi reaalisesti olemassa olevia olioita: ne syntyvät ja häviävät aika-avaruus-todellisuudessa. Aristoteleen mielestä reaalinen oleminen on ensisijaisempaa, Platonin mielestä taas ideaalinen on todellisemmin olemassa (ideat ja "tosiolevainen" ideoiden maailma).

Formaaliontologian keskeisiä käsitteitä ovat olemus eli muoto, materia eli aine, syy ja päämäärä. Aristoteleen mukaan kaikki oliot koostuvat aineesta ja muodosta, jotka esiintyvät olioissa aina yhdessä. Esimerkiksi savi on tiilentekijälle ainetta, ja tiili muotoa. Talonrakentajalle taas tiili on ainetta ja rakennus muotoa jne. Yhdessä aine ja muoto muodostavat substanssin käsitteen. Kaksi täysin samanlaista esinettä, esim. kaksi tuolia omaa saman muodon (eli ne näyttävät täysin samanlaisilta), mutta eri aineen; niiden raaka-aineena oleva puuaines on eri puuta. Tällöin nämä tuolit ovat myös eri yksilöitä, eri substansseja. Aristoteleen hierarkkisessa maailmankäsityksessä alimmalla tasolla oli lähes puhdas aine ilman muotoa, ylimmällä taas pelkkä muoto ilman ainetta, "liikkumaton liikuttaja", "jumala". Aristoteleelle jumala ei ole ei mikään uskonnollisen palvonnan kohde, vaan kaiken alkusyy, ikuinen ja liikkumaton puhdas järki.

Kolmas ontologian osa-alue on materiaaliontologia. Sen peruskäsite on juuri edellä mainittu substanssi, todellisuuden perusaines ja -yksikkö. Materiaaliontologiassa pohditaan substanssien määrää, luonnetta ja olemassaolon muotoa: onko substansseja olemassa yksi, kaksi vai useampia (olevan ykseys vai moneus), ovatko ne perusluonteeltaan henkisiä vai aineellisia ym.

Substanssien määrän suhteen on filosofiassa ollut perinteisesti kolme koulukuntaa:

  • Monismi - on olemassa vain yksi substanssi
  • Dualismi - on olemassa kaksi substanssia
  • Pluralismi - on olemassa useita substansseja

Hyvä esimerkki monistisesta maailmakäsityksestä on hollantilaisen Baruch Spinozan näkemys Jumalasta/luonnosta ainoana substanssina. Spinozan mukaan Jumala ja luonto ovat yksi ja sama asia, hänen näkemyksensä on panteistinen. Hänen mukaansa Jumalalla ei ole mitään varsinaista inhimillistä persoonaa, vaan sen sijaan täydellisenä olentona ääretön määrä ominaisuuksia. Inhimillinen ymmärrys kykenee tavoittamaan näistä ominaisuuksista vain kaksi, ulottuvuuden ja ajattelun (materian ja hengen). Näin siis aineellinen ja henkinen, ihmisen tapauksessa ruumis ja sielu, ovat saman yhden ja ainoan substanssin kaksi eri puolta.

Dualistisen maailmakäsityksen kehittäjistä tunnetuin on ranskalainen René Descartes. Hänen mukaansa on olemassa kaksi toisistaan riippumatonta erillistä substanssia, aine ja henki; ihmisessä nämä substanssit ovat ruumis ja mieli (ajattelu). Substansseilla on erilaiset ominaisuudet: aine on ulottuvaista, olemassa ajassa ja paikassa, henki taas on luonteeltaan ei-aika-avaruudellinen substanssi. Ongelmaksi kartesiolaisessa dualismissa muodostuu kuitenkin se, millä tavoin nämä kaksi toisistaan riippumatonta substanssia ovat yhteydessä toisiinsa esimerkiksi ihmisolennossa: miten vaikkapa henkinen suuttumuksen tunne ja ruumiillinen adrenaliinitason kohoaminen liittyvät toisiinsa ihmisessä. Descartesin itsensä mukaan mieli ja ruumis muodostavat ihmisessä eräänlaisen unionin, mutta muitakin selitysmalleja on esitetty.

Esimerkki pluralistisesta substanssinäkemyksestä on saksalaisen Gottfried Wilhelm Leibnizin monadioppi. Leibnizin omaperäisen "monadologian" mukaan maailma koostuu äärettömästä määrästä erilaisia substansseja, "monadeja". Monadit ovat luonteeltaan jakamattomia ja henkisiä todellisuuden perusyksikköjä, eräänlaisia aineettomia atomeja. Kaikki monadit ovat erilaisia, ja niillä on myös eriasteinen tietoisuuden taso; vain korkeatasoisimmat monadit omaavat varsinaisen tietoisuuden, eli ne sekä aistivat, mitä tapahtuu ja samalla tiedostavat aistivansa. Ylimmällä tasolla hierarkiassa on Leibnizin mukaan ihmissielu, joka ainoana kykenee tiedostamaan itsensä ja Jumalan. Eriasteisten monadien välillä vallitsee Jumalan ennalta säätämä harmonia.

Materiaaliontologian peruskysymyksiä on kysymys substanssin/substanssien perusluonteen aineellisuudesta (materialismi) tai henkisyydestä (idealismi). Materialismin mukaan kaikki maailmassa olemassa oleva, koko todellisuuden perusaines on ainetta. Myös henki ymmärretään lähinnä yhdeksi aineen olomuodoksi. Henkisellä todellisuudella ei siis ole itsenäistä olemassaoloa, vaan ihmisen ajattelukin on ainoastaan materian jonkinlainen ominaisuus. Viimeksi mainittua näkemystä kutsutaan myös "psykofyysiseksi monismiksi". Demokritoksen atomiteoria antiikin Kreikassa on hyvä esimerkki materialismista, samoin Karl Marxin dialektinen materialismi.

Idealistisen näkemyksen mukaan kaikki maailmassa on henkistä ja käsitteellistä; perimmäinen substanssi ja oleva on henki (ajattelu). Aine ei ole varsinaisesti olemassa substanssina, vaan se on pelkkä ihmisen ajattelun avulla luoma konstruktio, ihmisen tuottama ideoiden kokoelma. Idealistiset ontologiset näkemyksetkin voidaan jakaa kahteen ryhmään, subjektiivisiin ja objektiivisiin. Esimerkiksi 1700-luvulla elänyt irlantilainen George Berkeley oli subjektiivinen idealisti: ulkomaailma ei ole varsinaisesti olemassa, vaan se mitä pidämme ulkopuolellamme olevana materiana, on vain havaintojemme synnyttämiä mielensisäisiä ideoita (eli yksilön subjektiivista kokemusta). Ulkomaailman olioiden on aivan turha olettaa olevan reaalisesti olemassa, koska emme voi mitenkään todistaa tätä olemassaoloa.

Objektiivista idealismia edustaa Platonin ja Leibnizin ohella saksalainen Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Hegelin mukaan todellisuus on luonteeltaan henkistä, mutta kuitenkin ihmisestä ja hänen havainnoistaan tai tietoisuudestaan riippumatonta ("maailmanhenki"-ajatus).

Descartesin "aine-henki"-dualismi ei kuulu sen paremmin materialismin kuin idealisminkaan piiriin, koska sekä aineellisen että henkisen olemassaolo hyväksytään.

Useimmat filosofit ovat tänä päivänä lähinnä materialismiin uskovia monisteja, vaikkei puhtaan materialistinen maailmankuva toki ole mitenkään ongelmaton eikä ristiriidaton näkemys.

3. Kosmologia

Kun ontologia tutkii, mitä maailmassa on, millainen sen rakenne on; kosmologia taas tutkii maailman ja sen osien syntyä ja häviämistä. Mistä maailmankaikkeus on syntynyt? Mitä ja miksi se on? Mikä on kaikkeuden alkuperä?

Jo antiikin Kreikan filosofeilla oli monenlaisia näkemyksiä kosmologisten kysymysten suhteen: onko maailmankaikkeuden rakenne staattinen vai dynaaminen, muuttuva vai muuttumaton? Esim. Parmenideen mukaan todellisuus on pysyvä ja muuttumaton, mitään ei synny eikä katoa. Sen sijaan Herakleitos katsoi todellisuuden rakenteen muuttuvan kaiken aikaa, maailma on siis jatkuvassa muutoksen tilassa, "kaikki virtaa" ("panta rhei").

Filosofian ohella myös fysiikka ja tähtitiede pohtivat kosmologisia kysymyksiä, ja nykyään luonnontieteisiin pohjautuvat teoriat ovatkin paljolti syrjäyttäneet filosofisen kosmologian. Tunnetuin luonnontieteellinen kosmologian teoria on ns. "Big Bang"-teoria, jonka mukaan maailmankaikkeus on syntynyt miljardeja vuosia sitten alkuräjähdyksessä.

Samoin Charles Darwinin 1800-luvulla muotoilema "biologinen kehitysoppi" on syrjäyttänyt mm. Aristoteleen esittämän näkemyksen lajien pysyvyydestä (lajit eivät voi kadota, vain yksilöoliot syntyvät ja kuolevat). Kuitenkaan "Big Bang"-teoriaa ja Darwinin kehitysoppia ei voi kumpaakaan todistaa oikeaksi nykyaikaisen empiirisen tieteen menetelmin; kumpikin on vain teoreettinen malli tai ajatuskoe ilman kokeellista testausta. Koska ne eivät näin ollen täytä empiirisen tieteen totuuksille nykyisin asetettuja kriteerejä, niiden voidaan katsoa ainakin osittain kuuluvan myös filosofisen kosmologian piiriin.

4. Filosofinen teologia

Kolmas metafysiikan osa-alue on filosofinen teologia. Siinä kyse on filosofisesta jumaluusopista ja jumalakäsitteestä, jolla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä eri uskontojen jumalakäsitteen kanssa. Jo Aristoteleen mukaan täytyy olla olemassa "liikkumaton liikuttaja", "kaiken alkusyy ja perimmäinen päämäärä" (ks. edellä). Platonille jumala oli "demiurgi", "ideoiden idea" ja "luojajumala", kaiken maailmassa olevan materian järjestäjä ihmisten tuntemaan muotoon.

Myöhemmin kirkkoisä Augustinus pyrki yhdistämään platonisen filosofian ja kristinuskon. Jumala kaiken olevan luojana on täydellinen olento, ja kaikki oliot jakautuvat hänen jälkeensä hierarkisesti sen mukaan, miten lähellä ne ovat Jumalaa: enkelit, ihmiset, eläimet, kasvit, jne.

Keskiajalla taas skolastikko Tuomas Akvinolainen sai vaikutteita Augustinukselta ja Aristoteleelta, ja loi tomismina tunnetun katolisen kirkon virallisen oppijärjestelmän, joka oli Euroopassa hallitsevassa asemassa aina uudelle ajalle ja uskonpuhdistukseen saakka.

Tuomaan mukaan todellisuus ja kaikki oliot rakentuvat materian ja muodon yhtymisestä, kuten Aristoteles sanoi. Tuomas oli myös maltillinen käsiterealisti Aristoteleen tavoin: yleiskäsitteet (ominaisuudet) ovat olemassa, mutta yksilöolioihin kiinnittyneinä. Kaikessa vallitsee ontologinen järjestys, jonka mukaisesti ihminen on korkein olento maanpäällisessä maailmassa. Jumala taas on koko olevan todellisuuden korkein olento, joka ainoana olentona on olemassa itsenäisesti; kaikki muut oliot ovat olemassa vain epäitsenäisesti, luojansa kautta. Tuomaan mukaan Jumala onkin kaiken olevan ensimmäinen syy (koska kausaalinen syiden ketju ei voi jatkua loputtomasti hänen mukaansa, on oltava jokin ensimmäinen syy). Vallitseva ontologinen järjestys edellyttää jokaisen olion myös toimivan sen aseman mukaisesti, mikä sillä on maailmankaikkeudessa.

Lähteet: