www.teoforum.net

Kohtaamisfoorumi ihmisille, jotka haluavat erottaa ajatuksissaan totuuden epätodesta ja jotka haluavat käyttää voimiaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan hyvää elämää edistäviin tekoihin.

... Polkuja hengellisyydestä henkiseen kasvuun…
AjankohtaistaTapahtumakalenteriYhteystiedot






Gnostismi

  1. Yleistä
  2. Gnostilaisuuden lähteet ja gnostilaiset tekstit
  3. Gnostilainen filosofia
  4. Gnostilaisuuden pääkoulukunnat
    • Setiläinen - klassinen gnostilaisuus
    • Tuomaskristillisyys eli apostoli Tuomaan koulukunta
    • Valentinolainen kristillisyys
    • Basilideslaisuus
    • Persialainen gnostilaisuus
    • Mandealaisuus
    • Manikealaisuus eli manilaisuus
  5. Muita gnostismin koulukuntia ja yhteenkuuluvia liikkeitä
    • Simon Magus (Simon Taikuri/Simon Tietäjä)
    • Markion Sinopelainen
    • Kerinthos
    • Ofiitit eli nahasilaiset
    • Barbelo-gnostikot
    • Kainiitit
    • Karpokraatit/karpokratiaanit
    • Paulikiaanit
    • Bogomiilit
    • Kataarit eli albigenssit

1. Yleistä

Gnostilaisuus oli varsinkin 100- ja 200-luvuilla vaikuttanut synkretistinen ("sekoittuminen", "yhteensulautuminen") uskonnollinen liike, jota esiintyi monien, ajan uskontojen, mm. kristinuskon, yhteydessä Välimeren alueelta Keski-Aasiaan saakka.

Gnostilaisuudella viitataan yleensä sellaisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin ja myytteihin, joiden mukaan kaikkeus on pahan tai tietämättömän alemman luojajumalan, "demiurgin" luomus, ja pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta. - Sana ”gnostilaisuus” tulee kreikan sanasta ”gnosis”, joka tarkoittaa suomeksi ("kokemusperäistä") tietoa.

Gnostilaiset käsitykset perustuivat juutalaisuuteen, kreikkalaiseen filosofiaan, erityisesti platonismiin sekä varhaiseen kristinuskoon.

Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein varhaisen kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona, joka irtaantui kristinuskosta tai kehittyi sen rinnalla. - Gnostilaisuuden synnystä ei kuitenkaan ole yhtä kaikkien hyväksymää teoriaa.

Gnostilaisuuden "todellisuuskäsitys" oli jyrkän kaksijakoinen. - Luominen kuvattiin gnostilaisissa myyteissä usein hyvän ja pahan voimien taistelun tai jumalallisen lankeamisen lopputuloksena. - Käsitys maailman luomisesta sisältää useampia jumaluuksia.

Aineellisen todellisuuden luoja oli "alempi jumalolento", "demiurgi", joka on syntyisin jumalallisessa maailmassa tapahtuneesta häiriöstä. - Tämä luojajumala halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. - Luojajumalan täydellinen maailma olisi ollut kuolematon ja katoamaton.

Luomisen epäonnistumisen vuoksi gnostilaiset pitivät aineellista maailmaa "toisarvoisena tai pahana", mutta koska ihmisen sielun alkuperä on kuitenkin jumalallisessa todellisuudessa, kaikkein korkeimman jumalan luona, on aineesta vapautuminen mahdollista gnostilaisten välittämän "salaisen, pelastavan tiedon" avulla. - Pelastavaan tietoon kuului tieto siitä, "mistä ihminen on peräisin, missä tilassa hän on nyt, ja mihin hän voi päästä".

Nämä ajatukset pohjautuvat pitkälti "platonismiin", erityisesti "keskiplatonismiin", sekä "juutalaisuuteen". - Esimerkiksi ajatus demiurgista palautuu Platonin dialogiin, "Timaios". - Näiden lisäksi gnostilaisuuteen vaikuttivat "kristinusko" sekä "babylonialais-iranilaiset uskonnot".

Kristillisestä gnostilaisuudesta puhutaan silloin, kun edellä esitettyihin perignostilaisiin ajatuksiin yhdistyy kristillisiä aineksia, kuten "Jeesuksen opetuksia ja hänen välittäjäroolinsa pelastavan tiedon tuojana".

Gnostilaisuus voidaan jakaa hyvin moneen erilaiseen suuntaukseen. Sen pääsuuntaukset ovat:

  • "Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus"
  • "Persialainen gnostilaisuus", johon taas lukeutuvat sellaiset uskonnot kuin "manikealaisuus" ja "mandealaisuus"

Manikealaisuus ja mandealaisuus ovat kuitenkin hyvin omanlaisiaan uskonnollisia perinteitä, ja niitä käsitellään yleensä "omina uskontoina niiden omilla nimillä", kun taas gnostilaisuudella viitataan lähinnä "syyrialais-egyptiläiseen gnostilaisuuteen". - Sen pääsuuntauksia taas olivat "setiläinen gnostilaisuus" ja "valentinolainen kristillisyys".

Setiläinen gnostilaisuus saattoi olla muiden gnostilaisten suuntausten pohjana. - Valentinolainen kristillisyys omaksui enemmän aineksia kristinuskosta.

Tulee huomata, että termi "gnostilaisuus" on kehitetty vasta 1600-luvulla ja sitä on usein käytetty, osin virheellisesti, kaikista suuntauksista, joihin kuului "salattua, vain sisäpiirille tarkoitettua tietoa". - Tämän johdosta termin täsmällisyys ja käyttökelpoisuus on usein myös kyseenalaistettu. Yleensä termiä "gnostilaisuus" käytetään kuitenkin melko tarkkaan rajatussa merkityksessä viittaamaan juuri em. suuntauksiin. - Näin gnostilaisuus voidaan erottaa esim. "erilaisista esoteerisistä suuntauksista, mystiikasta ja New age-liikkeistä".

2. Gnostilaisuuden lähteet ja gnostilaiset tekstit

Varhaiskristillisen gnostilaisuuden luonteesta ja opetuksista ei voida olla täysin varmoja, koska gnostilaisuuden opetukset ovat monimutkaisia ja koska suuri osa gnostilaisuutta käsittelevästä aineistosta on tullut pitkään sitä arvostelleilta oikeaoppisen kristinuskon puolustajilta.

Irenaeus kuvasi teoksessaan ”Harhaoppeja vastaan” useita erilaisia toisen vuosisadan gnostilaisia koulukuntia halventavaan sävyyn ja usein sarkastisen yksityiskohtaisesti ja vertasi gnostilaisuutta kristinuskoon ensin mainitun tappioksi.

Näistä ongelmista huolimatta gnostilaisuuden tutkimus on nojannut kauan ennen kaikkea Irenaeuksen ja muiden harhaoppien vastustajien kirjoituksiin, mikä on saanut aikaan sen, että harhaoppeja vastustava sävy on tunkeutunut kauan myös nykyaikaisempaan tutkimukseen.

Kuitenkin 1700- ja 1800-luvuilla löydettiin joitakin gnostilaisia tekstejä: "Pistis Sofia", "Pietarin ilmestyskirja", "Pietarin evankeliumi", "Eenokin (Heenokin) kirja" ja "Marian (Magdaleena) evankeliumi"; kaikki Egyptistä. - 1900-luvun alkupuolella löytyi joitakin manikealaisten kirjoituksia ja v. 1947 "Kuolleen Meren kirjakääröt", joiden joukossa oli myös gnostilaisia tekstejä.

Tärkein löytö tehtiin kuitenkin v. 1945, jolloin Nag Hammadista, Ylä-Egyptistä, löytyi 13 nahkakääröä täynnä koptinkielistä kirjoitusta (= kreikkalaisilla kirjaimilla kirjoitettua egyptiläistä murretta). - Ne sisälsivät 53 tekstiä, kaikkiaan 1153 sivua, jonkin gnostilaisen lahkon kirjoituksia.

Tutkijoiden mukaan ne oli käännetty kreikankielestä n. v. 350 jaa. Kreikankielisten alkutekstien vuorostaan uskotaan olevan peräisin v. 150 paikkeilta jaa. - Tekstit sisältävät gnostilaisia evankeliumeja, runoja, mystiikkaa, filosofiaa ja riittien kuvauksia.

Löytö on antanut tutkijoille ensimmäisestä kertaa mahdollisuuden päästä käsiksi vääristelemättömään tietoon gnostilaisuudesta. - Kirjoituksia on käännetty nykyaikaisille kielille laajemmin 1970-luvulta alkaen. Vaikka aihe on edelleen vaikea ja siihen liittyy paljon arvoituksia, löytö on selkiyttänyt gnostilaisuudesta olevaa kuvaa merkittävästi. - Myöhemmin löydettyihin teksteihin lukeutuu mm. "Juudaksen evankeliumi".

Nag Hammadin tekstit eivät - ehkä "Tuomaan evankeliumia" lukuun ottamatta - sisällä kirjoituksia, jotka tarjoaisivat aineistoa historian Jeesuksen opetuksen ja elämän uudelleenarviointia varten. - Kuitenkin ne ovat tärkeä uusi linkki tarkasteltaessa "Jeesus-traditioiden kehitystä". - Kirjakokoelma sisältää monia erityyppisiä kirjoituksia, joissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä Jeesuksesta ja hänen merkityksestään.

Nag Hammadin kirjoitusten Jeesus-kuvat edustavat laajaa tulkintojen kirjoa. Esim. "Totuuden evankeliumissa" ja "Pietarin kirjeessä Filippukselle" Jeesuksen ristinkuolemalle annetaan sovittava merkitys. - Tämä tulkinta on ristiriidassa sen kirkkoisiltä saadun käsityksen kanssa, jonka mukaan gnostilaiset ajattelivat, ettei Jeesus todellisuudessa kuollut ristillä.

Toisaalta myös tämän, ns. "dokeettisen kristologian", edustajia löytyy Nag Hammadin tekstien joukosta. - "Pietarin ilmestyksessä" ristinkuoleman merkitys tehdään tyhjäksi kuvaamalla, kuinka Jeesus jätti ruumiinsa ennen teloittamista ja nauraen katseli vierestä toimitusta. - Jos siis "Totuuden evankeliumi" lähestyy oikeaoppista kristillisyyttä suhteessa Jeesuksen kuolemaan, "Pietarin ilmestys" selvästi polemisoi oikeaoppista tulkintaa vastaan.

Monissa Nag Hammadin kirjoituksissa Jeesuksen kuolemaa ei mainita lainkaan. Sen sijaan hän esiintyy pelastavan tiedon opettajana. - Tyypillistä näille teksteille on, että Jeesuksen oppilaiden väliset keskustelut sijoittuvat ylösnousemuksen jälkeiseen aikaan.

3. Gnostilainen filosofia

Gnostilainen maailmankatsomus oli kaksijakoinen. - Aine ja koko luotu maailma on pahaa. Ihmisen ruumis on vankila, josta sielu pyrkii takaisin hengen maailmaan. - "Pelastus" on salaisen tiedon avulla tapahtuvaa henkistymistä, nousemista askel askeleelta ylempiin henkimaailmoihin ja lopulta vapautumista aineen ja jälleensyntymän kahleista.

Gnostilaisuuden mukaan Jeesus toi tätä salaista, jumalallista tietoa eli gnosista, maailmaan. - Jeesuksen elämällä, kärsimisellä ja kuolemalla ei tämän ajattelutavan mukaan ollut suurta merkitystä; merkitystä oli vain hänen opetuksillaan ja erityisesti hänen tuomallaan ("paljastamalla") salaisella tiedolla.

Monet gnostilaiset ajattelijat väittivät, ettei Jeesus ollut todellinen ihminen, vaan hengen ilmentymä, "korkea aiooni", joka oli omaksunut ihmishahmon vain voidakseen julistaa sanomaansa ihmisille. - Jeesusta ei heidän uskonsa mukaan ollut lähettänyt "Vanhan Testamentin" Jumala, "Jahve", joka oli tämän pahan maailman luoja, vaan oikea Jumala, "Hengen Herra".

Tämä poikkesi suuresti evankeliumien Jeesuksen sanomasta, jonka mukaan hänen lähettäjänsä oli sama Jumala, joka oli luonut maan ja taivaan. - Toisten gnostilaisten tulkintojen mukaan aineellisen maailman luoja oli "Satanel"-niminen aiooni, joka samastetaan taivaalliseen valonkantajaan, "Luciferiin".

Gnosis on siis jumalmaailmasta peräisin olevaa salaista tietoa olevaisen rakenteesta ja ihmisen asemasta siinä. - Eräs varhainen gnostilainen kristitty määritteli "pelastavan tiedon" näin: ”Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä, keitä me olimme ja mitä meistä on tullut, missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet, minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu, mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen.” - Klemens Aleksandrialainen, ”Katkelmia Theodotokselta”, 78.2.

Gnostilaisuuden mukaan alussa oli vain täydellinen olento, johon sisältyi kaikki mahdollinen vastakohtineen. Siten hän oli sekä kaiken "Äiti" että "Isä" tai paremminkin "Äiti-Isä". - Jostain syystä hänessä heräsi "halu luoda eli tehdä jumaluutensa tiettäväksi jakamalla olemustaan ja saattamalla olemassaoloon jotain, johon voi kohdistaa jumaluuttaan, huolenpitoaan ja rakkauttaan". - Hänessä eriytyi ensin "Henki" ja "Poika". Sen jälkeen eriytyminen jatkui ketjureaktion tavoin synnyttäen "aiooneja", eräänlaisia "androgyynejä valo-olentoja".

Jossain vaiheessa jotkut aioonit kääntyivät pois Valosta ja alkoivat luoda "pahoja arkontteja". - Tästä seurasi maailmojen kahtiajako; syntyi yläpuolinen täydellisyyden, hengen, ikuisuuden ja valon maailma, "Pleroma", ja alapuolinen epätäydellisyyden, aineen, pimeyden ja rajallisen ajan maailma, "Hysterema". - Näiden välillä oli erottava rajavyöhyke, "Horos".

Puhtaan hengen maailmassa, "Pleromassa", on monia hierarkisesti järjestyneitä taivaita, joiden määrästä eri tekstiversiot antavat erilaisia lukuja. - "Horos" on sielun, hengen, näkemyksen ja gnosiksen alue; sitä edustaa viisauden aiooni, "Sofia". - Maallinen maailma, "Hysterema", sisältää kolme elementtiä: "ruumiin, sielun ja hengen".

Tämä taivaallisen ja maallisen jakautuminen aiheutti myös aioonien jakautumisen seksuaalisiksi pareiksi. - Koko prosessi sai seksuaalisen luonteen ja synnytti vastakohtia ja ristiriitoja ("dualismi").

Ikuisuus muuttui rajoitetuksi - "elämäksi ja kuolemaksi". - Tämän kaiken saivat aikaan mainitun Satanelin ohella aioonit, Sofia ja Adam. - Satanel ja Sofia halusivat olla "jumaluuden kaltaisia" ja luoda itse, ilman androgyyniä vastinpariaan. - Luomisen tulos epäonnistui, huolimatta siitä, että mallina käytettiin taivaallisia valtapiirejä.

4. Gnostilaisuuden pääkoulukunnat

Gnostilaisuuteen sisältyvät uskonkäsitykset ovat peräisin ajanlaskuamme edeltäneinä vuosisatoina vaikuttaneista mesopotamialaisista, egyptiläisistä ja intialaisista uskonnoista, juutalaisuudesta ja kabbalasta sekä Platonilta (427–347 eaa.) ja muilta antiikin Kreikan filosofeilta.

Gnostilaisuuden uusimmat ainekset ovat Jeesuksen ajalta ja varhaisesta kristinuskosta. - Gnostilaisuus on siis kristinuskoa vanhempi uskonto, joka muotoutui nykyisin tunnettuun asuunsa kristinuskon syntymisen vanavedessä.

Gnostilaisuutta pidetään itsenäisenä uskontona, joka vaikutti kristinuskon sisältöön. - Monet alkukristillisyyden ajan gnostilaiset puolestaan omaksuivat kristillisiä aineksia, mistä seurasi tiettyjä yhtäläisyyksiä heidän gnostilaisuutensa ja kristinuskon opetusten kesken.

Yhtäläisyyksistä huolimatta gnostilaisuus on koko historiansa ajan ollut kristinuskon kanssa kilpaileva uskonto.

Alkuaikoinaan gnostilaisuus ilmeni omaperäisinä persialaisina ja syyrialais-egyptiläisinä versioina. - Myöhemmin gnostilaisuus on ilmennyt kymmeninä erilaisina suuntauksina, joista suurin osa on ollut kristillisyyteen liittyviä ja jotkut myös juutalaisuuteen ja islamiin liittyviä.

Gnostilainen usko on vaikuttanut laajalla alueella Välimerta ympäröivissä maissa sekä Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Kiinassa.

Gnostilaisuuden kasvualustana oli nasorealaisuus – Kaksoisvirtain, Syyrian ja Palestiinan alueella ajanlaskuamme edeltäneillä vuosisadoilla toiminut lahko, josta käytettiin kreikankielistä nimeä, "nasaraioi" eli vartiomiehet.

Yleisesti katsotaan "nasorealaisten perinnön" jatkuneen "mandealaisuudessa". - Se on antiikin ajan uskonnollisista liikkeistä ensimmäinen, joka selkeästi samastetaan gnostilaisuuteen. Se on pitkäikäisin gnostilainen suuntaus – harjoitetaanhan sitä "alkuperäistä muistuttavassa muodossaan vielä tänäkin päivänä".

"Mandealaisuus" on saanut nimensä ilmeisesti aramean kielen sanasta, "manda", joka tarkoittaa "tietoa". - Nimi voi johtua myös "kulttimajaa" tarkoittavasta sanasta "bi-manda", koska monet mandealaiset seremoniat suoritettiin "erityisessä majassa", kuten heidän keskeisin rituaalinsa, kastaminen.

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla kukoistaneessa Aleksandrian filosofikoulussa kohtasivat sen ajan juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset filosofit. Heidän ajatuksistaan kehkeytyi yhdistelmä käsityksistä, joita olivat jo ennen heitä edustaneet egyptiläiset papit, juutalaiset rabbiinit, arabialaiset opettajat sekä kreikkalaiset filosofit, erityisesti Pythagoras (582–496 eaa.) ja Platon (427–347 eaa.). - Tästä koulusta monien tutkijoiden mielestä saivat alkunsa niin "gnostilaisuus" kuin "kabbalakin".

Gnostilaiset koulukunnat voidaan jakaa pääosin kahteen luokkaan. Nämä ovat:

  • Itäinen / Persialainen koulukunta
  • Syyrialais-egyptiläinen koulukunta

"Itäisessä koulukunnassa" on keskeisenä osana voimakas kaksijakoinen todellisuuskäsitys, ja sen myyteissä esiintyy selvä jako valon ja pimeyden maailmaan. - Luominen nähdään näiden kahden voiman yhteistoiminnan tai taistelun tuloksena. - Vaikka voimat ovatkin tasaväkisiä, luomisen lopullisena tarkoituksena on varmistaa valon voimien voitto.

"Syyrialais-egyptiläinen koulukunta" on saanut enemmän platonistisia vaikutteita. - Se esittää luomisen tyypillisesti "sarjana emanaatioita eli virtauksia" ensisijaisesta monadisesta täydellisen ykseyden lähteestä, mikä johtaa lopulta aineellisen maailman luomiseen. - Tämän seurauksena koulukunta näkee aineen yleensä 'pahana', kaikkea jumalaista ja aineetonta huonompana. - Koulukunnan käsitteistössä 'hyvä' ja 'paha' siis kuvaavat ensisijaisesti etäisyyttä jumalaisesta hyvän lähteestä ja periaatteesta, eivät asioiden sisäsyntyistä hyvyyttä tai pahuutta.

Setiläinen - klassinen gnostilaisuus

on saanut nimensä Aadamin kolmannen pojan, Setin mukaan, sillä tälle virtaukselle on ominaista korostaa Setin asemaa "jumalallisen tiedon välittäjänä ihmiskunnalle". - Setiläiset gnostilaiset kutsuivatkin itseään "Setin jälkeläisiksi".

Kristillisen aineksen osuus setiläisessä ajattelussa ei ole niin merkittävä kuin "valentinolaisuudessa". - Osassa setiläisistä kirjoituksista ei ole lainkaan viittauksia kristinuskoon. - Sen sijaan useissa setiläisissä teksteissä esiintyy huomattavan paljon "juutalaiseen taustaan" viittaavia piirteitä kuten seemiläisperäisiä nimiä.

Setiläinen käsitys "luojajumalasta" on selvästi kielteisempi kuin "valentinolaisilla". - Setiläisissä kirjoituksissa "luojajumalaa" kutsutaan seemiläisperäisellä nimellä "Jaldabaoth", mutta häntä kutsutaan myös "typerykseksi" ja "sokeaksi jumalaksi". - Jaldabaoth kuvataan demoniseksi hahmoksi, muiden henkivaltojen johtajaksi ja ihmisten viholliseksi.

Setiläisissä kirjoituksissa "Vanhan testamentin" luomiskertomuksia on tulkittu radikaalisti uudelleen. Niissä esimerkiksi kuvataan, kuinka Jaldabaoth seksuaalisen himon riivaamana raiskaa Eevan ja saa itselleen kaksi lasta, Kainin ja Aabelin; vasta Set on Aadamin oma poika.

Uusimmassa tutkimuksessa setiläistä gnostilaisuutta on alettu pitää gnostilaisen ajattelun varhaisimpana muotona, eräänlaisena "klassisena gnostilaisuutena", josta muut gnostilaiset suuntaukset kuten "valentinolaisuus" olisivat vähitellen kehittyneet. - Eräät tutkijat ovat jopa ehdottaneet, että sanan "gnostilaisuus" käyttö tulisi rajoittaa kuvaamaan ainoastaan setiläistä ajattelua.

Tuomaskristillisyys eli apostoli Tuomaan koulukunta

Sillä viitataan syyrialaisiin kristillisiin lahkoihin, jotka kunnioittivat apostoli Tuomasta Jeesuksen "hengellisenä kaksosena ja salaisten opetusten haltijana", ja tuottivat mm. "Tuomaan evankeliumin" ja "Tuomas Kilvoittelijan kirjan".

Historioitsijat eivät ole yksimielisiä tällaisten lahkojen olemassaolosta, mutta joidenkin näkemysten mukaan kyseessä olisivat olleet gnostilaiset kristityt.

Gnostilaisia "Tuomaan seuraajia" ei tule kuitenkaan sekoittaa Intian "tuomaskristillisyyteen", joka koostuu useasta kirkkokunnasta, joista osa kuuluu katoliseen, osa orientaaliortodoksiseen ja osa Assyrian kirkkoon.

Nykyään Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttaa nykyajan gnostilaisuutta edustava "Thomasine Church", joka oman ilmoituksensa mukaan jatkaa apostoli Tuomaan koulukunnan perinteitä ja lukee koulukunnan kirjoitukset kaanoniinsa.

Valentinolainen kristillisyys

on selkein esimerkki kristillisiä elementtejä korostavasta gnostilaisesta koulukunnasta.

Ryhmä on saanut nimensä Valentinos-nimiseltä kristityltä, joka oli kotoisin Egyptistä ja toimi opettajana Rooman kristillisessä seurakunnassa 100-luvun jälkipuoliskolla.

Tosin on epäselvää, missä määrin Valentinos itse edusti valentinolaiselle kristillisyydelle ominaisia näkemyksiä. - Ainakin osa niistä kehittyi koulukunnan piirissä vasta Valentinoksen jälkeen.

Valentinos oli yksi ensimmäisiä kristittyjä, joka pyrki saattamaan kristinuskon ja uusplatonismin sopusointuun. - Hän omaksui platonilaisen dualismin näkemyksiä ideaalimaailmasta ("pleroma") ja alemmasta ilmiömaailmasta ("kenoma").

Valentinolaisen koulukunnan kristillinen korostus näkyy erityisesti siinä, että koulukunnan jäsenet etsivät näkemyksilleen perusteita "Uuden testamentin" kirjoituksista. - Varhaisin tunnettu selitysteos "Johanneksen evankeliumiin" onkin peräisin yhdeltä tämän koulukunnan edustajalta, Herakleonilta.

Ainakin osa valentinolaisista ajatteli edustavansa tavallista syvällisempää, "hengellistä kristillisyyttä". - Suurin osa kristityistä kuului heidän mukaansa alempaan, "sielullisten kristittyjen" ryhmään, joiden tarvitsi pelastuakseen sekä "uskoa että tehdä hyviä tekoja".

Jako hengellisten ja sielullisten kristittyjen välillä ei merkinnyt sitä, että valentinolaiset olisivat eristäytyneet omaksi kristilliseksi ryhmäkseen. - Heidän kerrotaan osallistuneen kristittyjen yhteisiin jumalanpalveluksiin Rooman seurakunnassa, ja ainakin yhden valentinolaisen tiedetään olleen Rooman piispan läheinen avustaja vielä 100-luvun lopulla jaa.

Yksi valentinolaisen koulukunnan erityispiirre on se, etteivät sen edustajat pitäneet "demiurgia" kokonaan kielteisenä hahmona. He korostivat, että demiurgi toimi maailman luodessaan Viisauden ("Sofia") välikappaleena. - Lisäksi he ajattelivat, että tultuaan maailmaan "Kristus" käännytti puolelleen myös demiurgin. Tästä syystä demiurgin uskottiin pitävän erityistä huolta juuri valentinolaisista kristityistä.

Basilideslaisuus

on saanut nimensä koulukunnan perustajasta Basilideesta. 100-luvun alkupuolella hän oli varhaiskristillinen, myöhemmin harhaoppiseksi tuomittu opettaja, joka vaikutti Aleksandriassa, Egyptissä. - Hän kirjoitti mm. 24 kirjaa evankeliumeista ja vaikuttaa saaneen oppiinsa vaikutteita "zarathustralaisesta dualismista".

Basilides opetti Aleksandriassa keisari Hadrianuksen kaudella (117–138). - Hänen sanotaan olleen "apostoli Pietarin" tulkitsijan, Glaukiaan oppilas. - Hän on saattanut olla aiemmin myös Menandroksen oppilaana Antiokiassa yhdessä Saturniloksen kanssa. - Kirjoituksen "Acta Archelai" mukaan hän opetti jonkin aikaa Persiassa.

Basilides ja hänen kirjoituksensa tunnetaan ainoastaan harhaoppeja vastustaneiden kristillisten kirjoittajien, kuten Agrippa Castor, Irenaeus, Klemens Aleksandrialainen ja Hippolytos, välityksellä. - On vaikea määritellä, kuinka luotettavia nämä todistukset ovat.

Lähteiden mukaan Basilideen oppi vaikuttaa itämaiselta. Hippolytoksen kuvaus perustuu joko vääriin lähteisiin tai myöhempiin Basilideen seuraajien oppeihin, koska hän antaa kokonaan toisenlaisen kuvauksen. - Hänen mukaansa Basilideen oppi oli "monistinen" ja monilta ajatuksiltaan melko "hellenistinen", jopa "stoalainen".

Persialainen gnostilaisuus

eroaa syyrialais-egyptiläisestä gnostilaisuudesta siinä, ettei se sisällä näkyviä kristillisiä aineksia.

Mandealaisuus

on yksijumalainen uskonto. Mandealaisuuden todellisuuskäsitys on jyrkän kaksijakoinen eli jakaantuu valon ja pimeyden maailmaan. - Mandealaisuuden luomistarut muistuttavat hyvin paljon setiläisyydestä tunnettua klassisen gnostilaisuuden luomismyyttiä. - Mandealaisuudessa demiurgin nimi on "Ptahil".

Sitä harjoitetaan edelleen vähäisessä määrin eteläisessä Irakissa ja Iranin Khuzestanissa. - Uskonnon harjoittajien lukumäärän arvioidaan olevan 50 000 ja 70 000 välillä.

Manikealaisuus eli manilaisuus

oli yksi suurista Persian alueella alkunsa saaneista uskonnoista, joka levisi lännessä aina Rooman valtakunnan länsiosiin ja idässä aina Kaakkois-Kiinaan saakka.

Manikealaisuuden perusti 200-luvulla profeetta Mani(n. 210-276 jaa.), joka eli ja vaikutti Persiassa Sassanidien valtakaudella. - 12-vuotiaasta lähtien Mani sai uskonnollisia näkyjä, joissa "jumalaiseksi kaksoseksi" kutsuttu henki ilmestyi hänelle. Jumalainen kaksonen paljasti Manille uskonnollisia totuuksia, joista oli muotoutuva manikealaisuuden opinkappaleita, ja kehotti häntä julistamaan uskontoa.

Kun Mani alkoi levittää oppiaan zarathustralaisuus oli Persian valtionuskonto. Hän kuitenkin pääsi kuningas Shahpur I:n suosioon ja sai kuninkaallisen luvan levittää uskontoaan Persiassa. - On arveltu että kuningas oli suosiollinen, koska hän arveli muita uskontoja suvaitsevan manikealaisuuden olevan sopivampi uskonto laajalle valtakunnalleen kuin omaan perinteeseensä nojaava zarathustralaisuus.

Zarathustralaiset saivat kuitenkin yliotteen, kun Bahram I nousi valtaistuimelle. - Pian sen jälkeen Mani vangittiin ja hänen seuraajiaan alettiin vainota.

Mani itse kuoli Persiassa vankeudessa v. 276 tai 277.

Manikealaisuus oli hyvin hierarkkinen ja voimakkaasti lähetystyötä tekevä uskonto. - Kristinuskon saavutettua valtionuskonnon aseman Roomassa ja zarathustralaisuuden nauttiessa samaa arvovaltaa Persiassa, joutui "manikealaisuus" vainon uhriksi lännessä.

Manikealaisuus kuitenkin selviytyi vielä satojen vuosien ajan idässä nykyisen Kiinan alueella, jossa se hiljalleen sulautui buddhalaisiin ja taolaisiin suuntauksiin.

Mani- / manikealainen oppi - Manikealainen maailmanselitys sisältää opit "kahdesta alkuperästä ja kolmesta vaiheesta" - Manikealaisuuden todellisuuskäsityksessä keskeistä on voimakas kaksijakoisuus eli dualismi. - Kaksi alkuperää tarkoittaa "valoa ja pimeyttä", jotka ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. - Yleisen tulkinnan mukaan "valo tarkoittaa henkeä" ja "pimeys tarkoittaa ainetta". - Kyse ei siis ole suoranaisesti hyvän ja pahan vastakkainasettelusta toisin kuin joskus luullaan.

Ensimmäisessä vaiheessa valo ja pimeä olivat kokonaan erillään toisistaan ja toisiaan tiedostamattomia. - Toisessa vaiheessa pimeä havaitsi valon ja alkoi himota sen ominaisuuksia. - Pimeä hyökkäsi valon valtakuntaan ja syntyi suuri taistelu, jossa osa valosta joutui pimeän nielemäksi. - Näin valo antoi aineelle elämän henkäyksen. - Manikealaisuuden mukaan "kaikissa elävissä olennoissa on valoa pimeän vankina".

Manikealaisten tehtävä on vapauttaa valoa toimimalla valon eikä pimeän periaatteiden mukaan.

Kolmannessa vaiheessa lähes kaikki valo on vapautettu, jolloin valo ja pimeä ovat jälleen erillään toisistaan.

Kertomus "kolmesta vaiheesta eli kolmesta ajasta" on voimakkaasti mytologisoitu manikealaisissa teksteissä, joissa sekä valo että pimeys personoidaan lukuisiksi jumaluuksiksi ja muiksi yliluonnollisiksi olennoiksi.

Mytologisesta luonteestaan johtuen manikealaisuutta on pidetty myös "monijumalaisena uskontona".

Uskonnollinen järjestys - Manikealaisuuden seuraajat jaettiin kahteen luokkaan:

  • Valittuihin
  • Kuulijoihin

Heillä oli eri velvollisuudet. - "Valitut" toimittivat uskonnollisia rituaaleja, tekivät lähetystyötä ja opettivat uskontoa kuulijoille. - "Kuulijat" vuorostaan tukivat valittuja aineellisesti.

300-luvulta alkaen toimineiden manikealaisten gnostilaisten veljeskuntien "riiteissä" tiedetään olleen yhdeksän tasoa, joista viisi alinta annettiin "Kuulijoille" ja neljä ylintä "Valituille".

"Valittujen" täytyi noudattaa kolmea sinettiä ja viittä käskyä:

Kolme sinettiä: "Suun sinetti" tarkoitti lihansyönnin ja viininjuonnin välttämistä, "kätten sinetti" tarkoitti väkivallattomuutta ja "rinnan sinetti" tarkoitti sukupuolista siveyttä eli käytännössä selibaattia.

Viisi käskyä sisältävät käytännössä samat asiat kuin kolme sinettiä. Ne ovat: Totuus, Väkivallattomuus, Siveys, Kieltäytyminen lihan syönnistä ja viinin juonnista sekä Siunattu köyhyys. - Lisäksi valittujen piti paastota seitsemän päivää joka kuukausi.

"Kuulijoita" sitoi 10 käskyä, joissa kiellettiin: epäjumalien palvonta, valehtelu, ahneus, tappaminen, aviorikos, opetuksen turmeleminen, varastaminen, taikuus, uskonnon kieltäminen ja laiskuus.

Manikealaisuuden moraalisäädökset olivat siis hyvin lähellä yleisiä moraalisia periaatteita, jotka ilmenevät myös kristinuskon "10:ssä käskyssä". - Toisaalta näkemystä yleisistä moraalisista periaatteista on arvosteltu siitä, että se ottaa annettuna kristinuskon moraaliperiaatteet, muttei tunnusta niiden alkuperää.

Manikealaisuus on synkretistinen uskonto, johon Mani yhdisti vaikutteita juutalaisuudesta, kristinuskosta, zarathustralaisuudesta, buddhalaisuudesta ja mahdollisesti muistakin filosofisista suuntauksista. - Mani julisti olevansa viimeinen profeettojen sarjassa, johon kuuluivat mm. Zarathustra, Buddha, Hermes, Platon ja Jeesus.

Mani tunsi erityisen suurta kunnioitusta Jeesusta kohtaan. - Hän kutsui itseään "Jeesuksen apostoliksi", mutta manikealaisuuden ei katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. - Itse asiassa kristinusko, sellaisena kuin se nykyään tunnetaan, haki vielä muotoaan Manin elinaikana.

Eräs tunnetuimmista manikealaisista on sata vuotta myöhemmin elänyt kirkkoisä Augustinus , joka oli manikealainen ennen kuin hän kääntyi kristinuskoon ja tuli yhdeksi sen johtavista teologeista.

Manikealaisuus on hävinnyt lähes kokonaan järjestäytyneenä uskontona, tosin sen elvyttämistä on yritetty neomanikealaisuuden nimellä. - Kuitenkin suurin osa uskonnon perustaneen profeetta Manin kirjoituksista on hävinnyt tai hävitetty. Jäljellä on vain katkelmia ja jonkin verran toisen käden kirjoituksia. - On esitetty, että manikealaisuuden perintö on osittain jatkunut kristinuskon ja buddhalaisuuden eräissä suuntauksissa. - Mani itse kuvaili uskontoaan merenä, johon muut uskonnot kuten zarathustralaisuus, kristinusko ja buddhalaisuus yhtyvät.

5. Muita gnostismin koulukuntia ja yhteenkuuluvia liikkeitä

Simon Magus (Simon Taikuri tai Simon Tietäjä)

oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt "ihmeiden tekijä", joka mainitaan "Apostolien teoissa" sekä useissa apokryfisissä teksteissä. - Antiikin maailmassa Simon Magus oli laajalti tunnettu etenkin Simon Pietarin vastustajana. - Kristityt ovat maininneet hänet ensimmäisenä harhaoppisena, ja gnostilainen "simonianismin lahko" piti häntä ihmishahmoisena jumalana.

Markion Sinopelainen

Gnostikko Markion Sinopelainen (n. 85-160, syntyi Vähän-Aasian Sinopessa) perusti Roomassa v. 144 seurakunnan, joka lähestyi kristinuskoa ollen vakavin kilpailija katolisuudelle 200-luvun alkuun saakka.

Hän hylkäsi "Vanhan testamentin" oikukkaan ja itsevaltiaan "Luoja-Jumalan" korostaen Kristuksen julistaman "lempeän Jumalan" eroavaisuutta siitä. - Vanhatestamentillisen Jumalan myötä Markion hylkäsi myös "Vanhan Testamentin".

Kristillisen kirkon valtavirta on kuitenkin jo Markionin ajoista lähtien tuominnut Markionin harhaoppiseksi.

Markion oli "dualisti", hän näki maailman pahana, hän inhosi erityisesti ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta ja näki liskojen, krokotiilien ja ihmisen syntymän kaltaiset asiat osoitukseksi maailman saastaisuudesta. - Niinpä hänen mukaansa Jeesuskaan ei tullut maailmaan syntymän kautta, vaan hän ilmestyi maailmaan täysi-ikäisenä, eikä hän myöskään ollut "materiaa", vaan jonkinlainen aaveenomainen "henkiolento".

Toisin kuin katolisessa kristinuskossa, Jeesus ei ollut Markionille "tosi ihminen, eikä Jeesus todella kärsinyt ja kuollut ristillä".

Markionin sanotaan myös luoneen "ensimmäisen uusitestamentillisen kaanonin" kokoamalla yhteen hyväksymänsä varhaiskristilliset kirjoitukset. - Evankeliumeista Markion hyväksyi vain muokkaamansa version "Luukkaan evankeliumista" ja apostolisista kirjoituksista vain osan "Paavalin kirjeistä".

Markionin mukaan oikea kristillinen oppi oli Paavalin jälkeen päässyt saastumaan ja hänen omana pyrkimyksenään oli palauttaa oppi alkuperäiseen puhtauteensa.

Markionin katsotaan vaikuttaneen merkittävällä tavalla siihen, että kristillinen kirkko ryhtyi keräämään kirjoituksiaan yhteen autoritääriseksi kokoelmaksi, "kaanoniksi".

Markionin teologia muistuttaa monin tavoin gnostilaisuutta, mutta eroaa kuitenkin siitä mm. sillä ettei Markion harrastanut "gnostilaisten metafyysisiä spekulaatioita". - Markion esitti "dokeettista kristologiaa ja torjui ruumiin ylösnousemuksen".

Markionilainen kirkko oli järjestynyt vanhakatolisen kirkon tavoin: sillä oli "piispoja, presbyteerejä ja diakoneja", samoin se omaksui "kasteen ja ehtoollisen".

Markionin kuoltua n. v. 160 hänen opetuslapsensa jatkoivat kirkon rakentamistyötä ja kehittivät oppia edelleen.

Vanhakatolisen kirkon (mm. Irenaeuksen ja Tertullianuksen) vastustuksen vuoksi markionismi menetti merkityksensä lännessä 200-luvun aikana (idässä se piti puolensa 300-luvulle saakka), ja monet markionilaiset sulautuivat manikealaisuuteen.

Markionilaislahkon presbyteeri Metrodoros mainitaan naulitun ja poltetun yhdessä presbyteeri Pionioksen kanssa Smyrnassa, vielä n. 350-luvulla jaa. - Eusebios ajoittaa tapahtuman Marcus Aureliuksen aikaan.

Kerinthos

Kerinthos oli "juutalaiskristillinen, gnostilainen opettaja", joka vaikutti toisella vuosisadalla. - Hänen oppinsa oli haarauma "ebioniittien" ("hebrealainen alkuseurakunta") opetuksesta ja se tuomittiin varhaiskristillisen kirkon toimesta harhaoppisena lahkona.

"Kerintit eli Kerinthoksen seuraajat" uskoivat alempaan luojajumalaan, mutta pitivät seremonioita gnosista tärkeämpänä.

Kerinthos teki eron "Jeesuksen" ja "Kristuksen" välille. - Hän kielsi "Jeesuksen yliluonnollisen syntymän" ja sanoi hänen olleen Joosefin ja Marian lapsi. - "Kristus" puolestaan laskeutui Jeesukseen taivaasta kasteen yhteydessä ja jätti hänet ristiinnaulitsemisessa. - Kerinthoksen sanotaan opettaneen myös, että "Jeesus tullaan herättämään kuolleista viimeisenä päivänä", samalla kun kaikki muutkin ihmiset nousevat ylös kuolleista hänen mukanaan.

Näin Kerinthoksen opetukset olivat "ebioniittisia" kristologian osalta, kun taas luomisen osalta hänen käsityksensä muistuttivat gnostilaisuutta. - Kerinthos uskoi "tuhatvuotiseen valtakuntaan", joka perustettaisiin maan päälle ennen ylösnousemusta ja taivasten valtakuntaa.

Ofiitit eli nahasilaiset (eli ofilaiset, naassenit, naassealaiset)

olivat eräs, luultavasti Aleksandrian juutalaista alkuperää ollut, gnostilainen lahko varhaisella 100-luvulla.

He palvoivat "1. Mooseksen kirjan" käärmettä tiedon tuojana. - Ofiitit ottivat oppeihinsa babylonialaisen ja egyptiläisen mytologian aineksia. - Heidän opeissaan on "käärmeellä" ("ophis") suuri merkitys, milloin hyvän, milloin pahan edustajana; joissakin lahkoissa se jopa identifioitiin "Logoksen" kanssa. - He omaksuivat myös kaldealaista astrologiaa yms. taikauskoa.

Barbelo-gnostikot

tunnetaan ennen kaikkea Epifanioksen ja Theodoretoksen kuvauksista. - Epifanioksen mukaan Barbelo-gnostikot saivat vaikutteita setiläisyydestä. - Hänen mukaansa lahkon rituaaleihin kuului seksuaalisia rituaaleja. - Koska kuvaus on peräisin vastustajilta, on mahdoton sanoa, kuinka luotettavia tai liioiteltuja kuvaukset ovat.

Barbelo esiintyy osassa setiläisistä kirjoituksista, kuten "Johanneksen salaisessa kirjassa" sekä "Kolmimuotoisessa Protennoiassa". - Niiden yhteyksiä Barbelo-gnostikoihin ei kuitenkaan tunneta.

Kainiitit

kunnioittivat Kainia, Eesauta, Koorahia ja sodomalaisia. - Ryhmästä on vain vähän tietoja, mutta he pitivät syntiinlankeemusta oleellisena "pelastukselle", koska ruumis, jota pidettiin pahana, tuli tahrata pahoilla teoilla.

Karpokraatit / karpokratiaanit

olivat eräs gnostilaisuuden lahko 100-luvulta. Aleksandrialainen Karpokrates opetti, että todellisen gnostikon tulee vapautua kaikista ennakkoluuloista ja laeista, ja hänen poikansa Epifanes saarnasi pelastusta lihan vallasta "hillittömän hedonismin kautta". - Kaikkien "Vanhan testamentin" mainitsemien syntien harrastamisesta tuli suorastaan velvollisuus.

Paulikiaanit

olivat 600-luvulla syntynyt "armenialainen uskonlahko", joka hylkäsi kaiken kultin ja papiston, lapsikasteen, kiirastulen, pyhimysten avuksihuutamisen ja kolminaisuuden. - Paulikiaanien oppi juontaa juurensa "markionismista" ja "manikealaisuudesta" (eritoten "messaliaaneista").

Heillä oli vahva "sotilaallinen organisaatio" ja he olivat "ikonoklasteja" (= kuvakielto tai kuvainraasto); siksi keisarit käyttivät heitä taistelussa islamia vastaan, mutta samoista syistä aloittivat myöhemmin, 800-luvulla, toimenpiteitä myös heitä vastaan.

V. 835 lahko määriteltiin "poliittiseksi" ja sen kannattajat "vallankumouksellisiksi anarkisteiksi".

Paulikiaanit kokivat ratkaisevan tappion v. 872: toiset siirtyivät arabien puolelle, toiset pakkosiirrettiin v. 970 Traakiaan.

Paulikiaanit vaikuttivat yhdessä manikealaisten kanssa kataareihin bulgarialaisten bogomiilien välityksellä.

Bogomiilit

olivat 900-luvulla Bulgariaan siirrettyjä "paulikiaaneja", jotka saivat nimensä bulgarialaisen papin Bogomilin mukaan. - Bogomil antoi liikkeelle myös uuden itsenäisen asun. Heidän mukaansa "Saatana", joka samaistui Vanhan testamentin "luojajumalaan", oli maailman hallitsija. - Vapautuminen pahasta saavutettiin ankaran askeesin avulla.

Toisaalta Bysantin keisari Aleksioksen halutessa selonteon bogomiilien opista, antoi bogomiilisaarnaaja Zigabamus hänelle tästä selonteon, jossa puhutaan mm. "Saatanan lankeamisesta", mikä viittaa siihen, ettei ainakaan hänen edustamansa suunta kannattanut "Saatanan jumaluutta" eikä myöskään "dualismia", josta bogomiileja myös epäiltiin.

Bogomiilit saivat niin paljon kannattajia, että heistä tuli vakava kilpailija Bysantin kirkolle, jonka kultin ja organisaation he hylkäsivät täydellisesti. - Heidän uskonnollinen julistuksensa perustui suurelta osin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastaiseen protestiin.

Bysantti taisteli voimakkaasti bogomiileja vastaan, mutta he kykenivät pitämään puolensa jopa Konstantinopolissa. - Vasta 1100-luvulla, vainojen saavuttaessa huippunsa, liike tukahdutettiin, mutta ei hävitetty kokonaan: Balkanilla sillä oli jatkuvasti tukikohta ja se liittoutui Bulgariassa ja Bosniassa paikallisten vallanpitäjien kanssa.

Bogomiilien lähetyssaarnaajien ja vainoja paenneiden bogomiilien kautta liikkeen ajatukset kulkeutuivat länteen, jossa ne vaikuttivat kataareihin.

Kataarit eli albigenssit

olivat keskiaikaisesta gnostilaisuudesta ja manikealaisuudesta polveutuvia lahkoja, jotka katolinen kirkko julisti harhaoppisiksi. - Kataarilaisuuden arvellaan alun perin syntyneen Balkanilla bogomiileistä, n. v. 1000 paikkeilla ja levinneen sieltä muualle Eurooppaan, mm. Italiaan, Saksaan ja Ranskaan.

Kataarilaisuus katosi Ranskasta viimeistään 1350-luvun paikkeilla. - Katolinen kirkko kävi lahkolaisia vastaan ns. albigenssisodan, ja myöhemmin uskovia vainottiin inkvisition avulla.

Kataarien oppi - Tärkein katarismin ja kristinuskon välinen opillinen ero oli kataarien ehdoton "dualismi". - Kataarien mukaan henki oli hyvää ja liha saastaista. - Heidän mukaansa oli olemassa kaksi toisistaan riippumatonta jumalaa: henkisen maailman luonut "hyvä Jumala" ja aineellisen maailman luonut "paha Saatana".

Katarismin oppien uskollinen noudattaminen edellytti kieltäytymistä lähes kaikista maallisista iloista, sillä vain siten voitiin irrottautua kokonaan "Saatanan vallasta". - Käytännössä kuitenkin vain harvat kataarit noudattivat opinkappaleitaan ehdottomasti, ja kataarit jakoivatkin uskovat kahteen ryhmään:

  • Tavallisiin uskoviin
  • Hyviin miehiin ja naisiin"

"Hyvät miehet ja naiset" olivat kataarien henkisiä johtajia, ja he elivät pidättyväistä elämää. He eivät saaneet harrastaa sukupuolisuhteita ja noudattivat tarkkaa ruokavaliota, johon ei kuulunut lihaa, vain kala ja kasvisravinto oli sallittua.

"Tavallinen kataarikansa" sen sijaan sai viettää melko vapaata ja rajoituksetonta elämää. - Vasta kuolinvuoteella uskovalle annettiin kaste, joka saattoi päättyä paaston aiheuttamaan kuolemaan.

Katolinen kirkko koki kataarien vaikutusvallan Etelä-Ranskassa uhkaksi omalle toiminnalleen.

Toisaalta kirkko myös muutti toimintatapojaan kataarivaikutuksen seurauksena ja alkoi määritellä oppiaan täsmällisemmin dogmein. - Mm. "askeesillaan" kataarit kiinnittivät kirkon huomiota köyhäinhoidossa tapahtuneisiin laiminlyönteihin.

Köyhyyden ihanteen noudattamisessa kataareilla on yhtymäkohtia katolisten harhaoppisiksi tuomitsemiin "valdolaisiin" ("valdeslaisiin") 1100-luvun lopulla. .

Lähteet: