www.teoforum.net

Kohtaamisfoorumi ihmisille, jotka haluavat erottaa ajatuksissaan totuuden epätodesta ja jotka haluavat käyttää voimiaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan hyvää elämää edistäviin tekoihin.

... Polkuja hengellisyydestä henkiseen kasvuun…
AjankohtaistaTapahtumakalenteriYhteystiedot






Antiikin kristillisyys sekä harhaopeiksi tuomittuja, "toisinajattelevia" oppisuuntauksia

  1. Montanolaisuus
  2. Monarkianismi
  3. Sabellianismi
  4. Areiolaisuus
  5. Nestoriolaisuus
  6. Tuomas-kristityt
  7. Adoptionismi
  8. Monofysitismi
  9. Pelagiolaisuus
  10. Semipelagiolaisuus
  11. Monoteletismi

1. Montanolaisuus

Montanolaisuus oli 100–luvun loppupuolella vaikuttanut kristillinen lahko, joka sai nimensä perustajansa Montanuksen mukaan. - Tunnetuin montanolainen lienee ollut kirkkoisä Tertullianus.

Montanolaisuudessa oli keskeisenä ajatus Kristuksen pikaisesta paluusta. - Montanus näki Jeesuksen lupauksen lohduttajan lähettämisestä täyttyneen hänessä itsessään, siis Montanuksessa, ja ilmenevän hänen karismaattisten lahjojensa kautta. - Montanus näki näkyjä ja ilmestyksiä ja kertoi näiden näkyjen tulevan suoraan Jumalalta.

Montanus myös lupasi samojen armolahjojen olevan tarjolla seuraajilleenkin. - Profetoiminen ja ekstaattisuus olivatkin montanolaisuuden tunnistettavimpia piirteitä.

Montanolaiset myös kritisoivat kirkon heikkoa moraalia. Erityisesti leskien uudelleen avioituminen oli heidän mukaansa suuri synti.

Montanolaisuudessa kolminaisuus saatettiin nähdä peräkkäisenä: Isän ja Pojan aikaa seurasi Pyhän Hengen aika, joka taas on toteutunut Montanuksen kautta.

Montanolaisuudessa kehittyi jopa näkemys, jonka mukaan Montanus itse oli kolminaisuuden kolmas persoona, vaikka tämä ei ilmeisestikään ollut Montanuksen oma näkemys.

Katolinen kirkko asettui montanolaisuutta vastaan korostamalla ensimmäisen vuosisadan raamatullisten apostolien auktoriteettia, mutta vaikka montanolaisuuden laajempi kannatus katosikin muutaman sukupolven aikana, montanolaisuus pysyi eri muodoissaan hengissä aina 800-luvulle saakka.

Tämän päivän helluntailaisuudessa on kuitenkin paljon samoja piirteitä kuin montanolaisuudessa, ja helluntailaisuutta onkin kutsuttu myös uusmontanolaisuudeksi. - Helluntailiike itse pitää kuitenkin montanolaisuutta "harhaoppisena liikkeenä".

2. Monarkianismi

Monarkiasmi on Noetos Smyrnalaisen 100-luvun lopulla Vähä-Aasiassa kehittämä "modalistinen oppi", joka vastusti apologeettien "logos-kristologiaa" (joka hänen mukaansa kielsi monoteismin ja Kristuksen täyden jumaluuden) ja puolsi sen sijaan Jumalan ja Kristuksen täyttä identiteettiä: Jumala itse oli ruumiillistunut Kristuksessa ja alistunut kärsimykseen ja kuolemaan.

Noetos sai niin idässä kuin lännessäkin paljon kannattajia, jotka näkivät hänen julistuksessaan seurakuntaperinteen tarkan ilmauksen. - Hänen käsityksensä herätti myös voimakasta vastustusta, koska katsottiin, että se veti Jumalan alas katoavaiseen, intohimojen täyttämään maailmaan; siksi se leimattiin "patripassianismiksi".

Lopuksi Noetos Smyrnalainen ekskommunikoitiin, ja "Origeneen kolminaisuusoppi" syrjäytti monarkianismin.

Samanlaisia ajatuksia esitti 200-luvun alussa libyalainen Sabellios ja myöhemmin mm. socinolaiset.

3. Sabellianismi

Modalismi on yleisnimitys opeille, joiden mukaan Kolminaisuuden persoonat ovat vain saman persoonan pelastushistoriassa esiintyviä eri ilmenemismuotoja. - Modalismin vastakohta on "triteismi".

Modalismia voi verrata "unitarismiin", joka kieltää kolminaisuusopin kokonaan.

Sabellianismi oli modalistinen oppi. - Sabellianisteja olivat ne kristityt, jotka 200-luvun alussa kannattivat Sabelliuksen käsitystä, että "Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät ole eri persoonia (lat. "persona", kreik. "hypostasis"), vaan saman Jumalan eri ilmestymismuotoja".

Sabellianismi syntyi, koska pelättiin kolminaisuusopin sisältävän "salaista polyteismia". - Varhainen Rooman kirkolliskokous tuomitsi sabellianismin (v. 262), mutta se sai kannatusta laajoissa piireissä ja tärkeän sijan 200-luvun teologisessa väittelyssä. - Lännessä johtavat kristityt ajattelijat torjuivat sabellianismin, mutta välienselvittely pakotti heidät säilyttämään kolminaisuusopissaan "monarkiaperiaatteen".

Idässä puolestaan Origeneen kolminaisuusoppi ja logoskristologia hyökkäsi sabellianismia vastaan ja torjui sen. - Samantapaista ajattelua esiintyi aikaisemmin monarkianismissa ja myöhemmin mm. Abélardin teologiassa ja socinolaisuudessa.

4. Areiolaisuus

Areios (256–336) oli Aleksandrian presbyteeri. - Hän aiheutti antiikin aikaan ensimmäisen vakavan areiolaiseksi riidaksi kutsutun oppiriidan kristillisessä kirkossa.

Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten kuin katolinen kirkko. - Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Siten Kristuksessa ihmiseksi tullut "Sana" ("logos") on eri olemusta kuin Isä. Sana ei ole iankaikkinen, vaan luotu ja myös oli aika, jolloin häntä ei ollut. - Täten he kielsivät Jeesuksen jumalallisuuden.

Nikean Ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (v. 325), Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta. - Päätös, jonka tarmokkain puolustaja oli Athanasios, vahvistettiin lopullisesti Konstantinopolin 1. kirkolliskokouksessa (v. 381). - "Athanasioksen uskontunnustus" on siis tehty areiolaisia vastaan.

Monet germaaniheimot kääntyivät ensin areiolaiseen kristinuskoon ja vasta myöhemmin katoliseen kristinuskoon. - Syynä tähän oli se, että areiolaiset karkotettiin 300- ja 400-luvuilla Rooman valtakunnasta harhaoppisina, kun Rooman keisarit alkoivat suosia kristinuskoa. - He pakenivat mm. germaanien alueille ja tekivät siellä lähetystyötä.

Areiolaisuutta edustavat jollain tavalla nykyisin mm. Jehovan todistajat.

5. Nestoriolaisuus

Seuraava suurempi alkukirkosta erotettu ryhmä oli nestoriolaiset, jotka erotettiin alkukirkosta tai yleisestä eli katolisesta kirkosta Efeson ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, v. 431.

Nestorios (n. 386, Syyria - n. 451, Egypti) oli nestoriolaisen kristinuskon perustaja. - Nestorioksen vanhemmat olivat persialaisia ja hän opiskeli ja vihittiin papiksi Antiokiassa.

Vuonna 428, ollessaan Konstantinopolissa piispana, hän joutui ankaraan kiistaan Aleksanrian patriarkka Kyrilloksen kanssa Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta. - Nestorioksen mukaan Kristuksessa oli kaksi persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Kristus oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen.

Tämän vuoksi Nestorios ei myöskään hyväksynyt Neitsyt Mariasta käytettyä arvonimeä, "Theotokos", "jumalansynnyttäjä", sillä hänen mukaansa Maria oli synnyttänyt ainoastaan Kristuksen ihmimillisen persoonan, kun taas Kristuksen jumalallisella persoonalla eli Jumalalla ei ollut äitiä. - Tämä käsitys ei ole harhaoppinen, mutta se jäi vähitellen sivuun kirkossa nestoriolaisten harhaoppisiksi tuomitsemisen jälkeen.

Kuitenkin myöhemmin reformaation aikana protestanttiset kirkot omaksuivat tämän käsityksen lähes poikkeuksetta.

Nestoriolaisuudella on historiallisesti usein viitattu Assyrian kirkkoon ja sen tekemään lähetystyöhön Aasiassa, mutta ilmaisu on epätarkka.

Nestoriolaisuus tuomittiin harhaopiksi Efesoksen konsiilissa (v. 431), jonka mukaan Kristus on Jumala ja ihminen yhdessä persoonassa.

Nestorios joutui lähtemään maanpakoon aluksi Libyaan ja myöhemmin Egyptiin.

Harhaoppituomiosta ja Bysantin harjoittamasta sorrosta huolimatta nestoriolaisuus ei heti hävinnyt, vaan löysi itselleen turvapaikan Sassanidien Persiassa, josta se levisi silkkitien mukana syvälle Aasiaan. Sen vaikutus ulottui 700-luvulla idässä Kiinaan ja Sri Lankaan saakka ja 800-luvulla se saattoi hyvinkin olla jäsenmäärältään maailman suurin kirkko.

Kuitenkin islamin ekspansio söi kannattajia sen perinteisiltä tukialueilta Lähi-idästä ja Tšingis-kaanin verisimmät hyökkäykset kohdistuivat nestoriolaisten keskuksiin Keski-Aasiassa, kuten Merviin.

Vaikka oppineet ja kielitaitoiset nestoriolaiset saavuttivat korkeita asemia sekä muslimi- että mongolihallinnossa, johti tämä kuitenkin nestoriolaisen kristillisyyden hiipumiseen Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. - Lopulta mongolien käännyttyä islaminuskoon joutuivat nestoriolaiset vainon kohteiksi 1200-luvulla. - Ming-dynastian valtaan v. 1368 nostanut kansallismielinen ja ulkomaalaisvastainen liike aiheutti puolestaan nestoriolaisuuden katoamisen Kiinassa.

Nykyisin pieniä nestoriolaisryhmiä on Syyriassa, Iranissa, Irakissa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Intiassa. Tämän ryhmän edustajia toimii yhä edelleen mm. Assyyrian itäisen kirkon piirissä. -

Kirkon jäsenmääräksi on arvioitu noin 400 000.

6. Tuomas-kristityt

Yksi nestoriolaiseen ryhmään kuuluva ryhmä on ns. "Tuomas-kristityt", jotka katsovat kirkkonsa perustajan olleen apostoli Tuomaksen. - Tuomas-kristittyjen keskuspaikka on nykyään Intian Keralassa ja heidän autonomisen kirkkonsa päämies on Assyrian itäisen kirkon alainen koko Intian ja Portin metropoliitta.

7. Adoptionismi

Adoptionismi oli nestoriolaisuuden haara. - Adoptionistit olivat Espanjan kerettiläisiä, jotka uskoivat, että Jeesus oli jumalallisen luontonsa puolesta todellinen Jumalan poika, mutta pelkkä ihminen, jonka Jumala oli kasteessa adoptoinut pojakseen ja varustanut karismaattisilla lahjoilla ja Hengellä; ainoastaan silloin voi pelastus koskea koko ihmistä.

Adoptionismia kannattivat 700-luvun lopulla Toledon arkkipiispa Elipandus ja Urgellisin piispa Felix.

Vaikka adoptionistinen käsitys oli vain perinteisen länsimaisen kristologian toisinto, useat teologit (mm. Alkuin) Kaarle Suuren valtakunnassa vastustivat adoptionismia pitäen sitä "Kristuksen jumaluuden kieltämisenä", ja se hylättiin ensin frankkilaisten konsiilissa (v. 792), ja sitten Frankfurtin (v. 794) ja Rooman konsiilissa (v. 799).

Adoptiokiistan seurauksena kreikkalainen kristologia kyrillisessä muodossaan syrjäytti lopullisesti siihenastisen länsimaisen kristologian: kaikki mielenkiinto lännessä kohdistettiin tästä lähtien Kristuksen jumalallisuuteen hänen ihmisyytensä kustannuksella.

8. Monofysitismi

Samoihin aikoihin nestoriolaisuuden kanssa Lähi-idässä vaikutti toinenkin oppi, monofysitismi, joka opetti päinvastaista: Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on vain yksi, jumalallinen luonto. - Sen mukaan Kristuksella oli vain jumalallinen luonto ja tämän ihmisyys oli vain näennäistä.

Monofysitismi tuomittiin harhaoppina Khalkedonin kirkolliskokouksessa (v. 451). - Kokouksen kutsui koolle keisari Markianus. - Sen aiheena oli Kristus: miten Jumalan Poika voi olla yhtä aikaa sekä ihminen että Jumala? Oliko hän maan päällä ollessaan vain näennäisesti ihminen?

Khalkedonin kirkolliskokouksen kanta oli, että Raamatun mukaan Kristuksessa ihmisyys ja jumaluus olivat molemmat täysin läsnä yhtä aikaa yhdessä persoonassa.

9. Pelagiolaisuus

Pelagiolaisuus tarkoittaa Pelagiuksen (n. 360–435, brittiläinen munkki) ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja ansaita siten iankaikkinen autuus pelkästään omalla kilvoituksella ja rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisella. - Pelagiolaisuus pohjaa ensisijaisesti evankeliumeihin ja Jeesuksen opetukseen tekojen merkityksestä pelastuksessa.

Pelagiolaisuuden taustalla oli huoli kristittyjen moraalista/etiikasta: jos ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, niin miksi lainkaan elää hyveellisesti? - Kyseessä oli myös vastausyritys ihmisen kyvyttömyyttä korostavaan kristillisyyden pääsuuntaukseen: jos ihminen on täysin kyvytön tekemään mitään hyvää, niin miten hän voi olla vastuussa teoistaan? "Emme mitenkään kykene tarpomaan hyveen polkua, ellei meillä ole toivoa kumppaninamme."

Antiikin aikana erityisesti kirkkoisä Pyhä Augustinus vastusti pelagiolaisuutta. Hän painotti "Paavalin kirjeitä", varsinkin "Roomalaiskirjettä", ja "uskon merkitystä tekojen sijaan". - Pelagiolaisuus julistettiinkin Karthagon kirkolliskokouksessa harhaopiksi (v. 419).

10. Semipelagiolaisuus

Myöhemmin kehittynyt semipelagiolaisuus on pelagiolaisuudesta 400-luvulla kehittynyt suuntaus, joka pyrki konsensukseen Pelagiuksen sekä Augustinuksen näkemyksien kanssa .

Kun pelagiolaisuuteen liittyy näkemys ihmisen pelastumisesta omin teoin noudattamalla Jumalan lain käskyjä vapaasta tahdostaan sekä käsitys ihmisen kyvystä omin voimin lähestyä Jumalaa ja hakeutua pelastukseen.

- Semipelagiolaisuus sen sijaan kyllä myöntää ihmisen kykenevän itse lähestymään Jumalaa ja voivan omilla teoillaan ansaita pelastumisensa alkupuoli, mutta katsoo ihmisen tekojen jäävän vajaaksi, ja siksi Jumala tekee loput ihmisten pelastuksen mitan täyttämiseksi. - Uskon alku lähtee ihmisestä, Jumala täydentää loput. - Semipelagiolaisen näkemyksen mukaan Jumala herättää ensin ihmisessä halun lähestyä luojaansa, jonka jälkeen ihminen omin toimin tekee työtä pelastuakseen. - Pelastus siis riippuu sekä Jumalan että ihmisen toimista eli on synergistä.

Katolinen kirkko julisti semipelagiolaisuuden harhaopiksi Orangen kirkolliskokouksessa (v. 529). - Se ei kuitenkaan torjunut semipelagiolaisten kanssa yhteistä "perisyntikäsitystä", jonka mukaan perisynti ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila; tämä käsitys oli muodollisesti hyväksytty jo Efeson synodissa (v. 439).

Keskiajalla katolinen kirkko kuitenkin vähitellen omaksui käsityksen pelastuksesta Jumalan ja ihmisen yhteistyönä. - Niinpä semipelagiolaisuus nousi uudelleen esiin reformaation myötä luterilaisuuden ja ennen kaikkea kalvinismin omaksuman jyrkän, alunperin Augustinuksen muotoileman predestinaatiokäsityksen takia. - Katolinen kirkko hylkäsi Trenton kirkolliskokouksen myötä tämän opin.

Vaikka pelagiolaisuuden voidaankin katsoa olevan täysin neljän evankeliumin mukainen oppi ja sisäisesti ristiriidaton, se aiheutti ongelman kirkolle ja sen auktoriteetille: "Jos ihminen kykenee löytämään Jumalan omin voimin, tällöin "Kristuksen sovitustyöllä" ei enää ole merkitystä, eikä Kristuksella ole enää vapahtajan asemaa, vaan hänellä on arvo enää profeettana ja opettajana. - Lisäksi tällöin doktriini "ei pelastusta kirkon ulkopuolella" menettää mielekkyytensä".

Tämän vuoksi se julistettiin kerettiläisyydeksi. - Augustinus oli esittänyt "predestinaatio-opin", mutta se ei koskaan noussut kirkon viralliseksi linjaksi.

Pelagiolaisuus nousi esille uudelleen uskonpuhdistuksen aikana, erityisesti Erasmus Rotterdamilaisen opettamana. - Myös "kristillinen humanismi", vastakohtana "fundamentalismille", nojaa pelagiolaisuuteen.

Pelagiolaisuus tuotiin luterilaisuuteen Philip Melanchthonin ja filippistien toimien ansiosta, vaikka Martti Luther itse pitikin sitä kirottuna harhaoppina ja tuomitsi sen ankarasti.

Oppi ihmisen teoista näkyy erityisesti lain kolmannessa käytössä.

11. Monoteletismi

Monoteletismi on 600-luvulla muodostunut oppi, jonka keisari Herakleios I (keisarina vv. 610–641) julisti Bysantin viralliseksi kristologiaksi yrittäen näin voittaa "monofysitismin".

Monoteletismin mukaan Kristuksella on kaksi luontoa, mutta lihaksi tulleessa Jeesuksessa vaikutti yksi tahto, "thelesis".

Khalkedonin kirkolliskokouksessa (v. 451) torjuttiin monoteletismi valepukuisena monofysitisminä; tätä taistelua johti kreikkalainen munkki Maksimos Homologetes ("Tunnustaja"), (n. 580-662) kehittäen opin, jonka mukaan Kristuksen jumalallisella ja inhimillisellä luonnolla kummallakin oli tahto ja oma toimintatapansa.

Monoteletismi tuomittiin harhaopiksi Kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (vv. 680–681), ja asiaan palattiin vielä Trullossa (v. 692).

Lähteet: