www.teoforum.net

Kohtaamisfoorumi ihmisille, jotka haluavat erottaa ajatuksissaan totuuden epätodesta ja jotka haluavat käyttää voimiaan ihmiskunnan ja muun luomakunnan hyvää elämää edistäviin tekoihin.

... Polkuja hengellisyydestä henkiseen kasvuun…
AjankohtaistaTapahtumakalenteriYhteystiedot






Alkukristillisyys

  1. Taustaa
  2. Paavalin merkitys kristinuskon synnyssä
  3. Alkukirkon ihannekuva
  4. Alkuseurakunnan luonne
  5. Evankeliumien synty
  6. Alkuseurakunnalle ominaista
  7. Varhaisen kristinuskon pääsuuntaukset
  8. Varhaiset kristinuskon määrittelemät harhaopit

1. Taustaa

Jeesuksen ympärille muodostunut "Jeesus-liike" ei romahtanut, kun Jeesus teloitettiin (n. v. 30/33 jaa). - Pian hänet nähtiin elossa, ja nämä kokemukset tulkittiin todistuksiksi siitä, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista.

Alkuseurakunnan keskuspaikka oli Jerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa. - Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. - Sen hengellisyydessä painottui "lopun aikojen odotus" ja siksi keskittyi pelkästään hengellisiin asioihin.

Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan "Pyhän Hengen vuodatukseksi" ja joka on "Apostolien teoissa" sijoitettu juutalaisten helluntaijuhlan yhteyteen. - Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia.

Ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia, joita sanottiin "nasaretilaisen lahkoksi" ("natsareenit" / "nasoreolaiset"), koska he tunnustivat Jeesuksen Messiaaksi — Varsinaiset juutalaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan messias ja he odottavat messiaan tulemista edelleen.

Myöhemmin tästä lahkosta tuli kristinusko, ja se eriytyi juutalaisuudesta omaksi uskonnokseen. "Raamatussa Apostolien tekojen mukaan" opetuslapsia ruvettiin nimittämään kristityiksi, ensimmäisenä Antiokiassa.

Alkukristillisyys oli juutalainen liike. He noudattivat normaalia juutalaista elämäntapaa. - Uusi uskonto syntyi vasta, kun juutalainen identiteetti oli kadonnut ja juutalaisesta elämäntavasta oli luovuttu. Ratkaisevaksi muodostui suhtautuminen "Tooraan" ("Mooseksen lakiin", sitä koskevaan opetukseen ja sen käytännön sovelluksiin), erityisesti ympärileikkaukseen ja ruokasäädöksiin. - Näistä oli historian kuluessa tullut juutalaisen identiteetin keskeisiä symboleita.

Jerusalemissa ei ollut yhtä alkuseurakuntaa vaan kaksi. Koska oman ryhmänsä muodostivat varhain ns. hellenistit johtajinaan Stefanos ja Filippos (Ap.t.6-8).

'Hellenistit' olivat Jerusalemiin muuttaneita diasporajuutalaisia, jotka olivat Jerusalemissa liittyneet "Jeesus-liikkeeseen". Heidät erotti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen johtamasta "heprealaisten ryhmästä" eli "ebioneista" kieli ja osaksi myös kulttuuriperintö. - Heprealaiset puhuivat arameaa, hellenistit kreikkaa.

Heprealaisten ja hellenistien välillä ilmeni pian vakavaa jännitystä. - Vielä tulehtuneemmaksi muodostui kristittyjen hellenistien suhde ei-kristittyihin juutalaisiin. - Ristiriitojen syynä olivat hellenistien vapaa suhtautuminen Tooraan ja sen puhtaussäädöksiin, kritiikki temppeliä kohtaan ja avara asenne pakanoihin.

Lopulta hellenistit joutuivat pakenemaan Jerusalemista, heprealaiset jäivät.

Osa hellenisteistä päätyi Syyrian Antiokiaan. - Jotkut saarnasivat siellä ei-juutalaisille, ja "Jeesus-liike" sai ensimmäiset ympärileikkaamattomat miesjäsenensä. Antiokian seurakunnasta tulikin Jeesus-sanoman liberaalin tulkinnan tyyssija ja alkuaikojen "Jeesus-liikkeen" hellenistisen haaran merkittävin keskus.

2. Paavalin merkitys kristinuskon synnyssä

Myös "Jeesus-liikkeen" entinen vihollinen Saul/Paavali Tarsolainen löysi tiensä Antiokiaan. - Paavali tuli sittemmin edustamaan vielä antiokialaisiakin suurempaa vapaamielisyyttä suhteessa Tooraan.

Hellenistisen kristillisyyden piirissä alkanut hengellistyminen ja yksilökeskeisyys puolestaan kehittyivät edelleen ja saavuttivat eräänlaisen huippunsa "gnostilaisessa kristillisyydessä".

Paavalin osuutta kristinuskon synnyssä ei ole syytä vähätellä. - Jeesus ei perustanut uutta uskontoa. Hän ja hänen ensimmäiset seuraajansa vaikuttivat juutalaisuuden piirissä. - Kehitys kohti uutta uskontoa alkoi vasta, kun "Jeesus-liike" sai jalansijaa ei-juutalaisten keskuudessa. - Tässä taas Paavalilla oli keskeinen rooli.

Toisaalta Paavalin asema on "Uudessa testamentissa" korostuneempi kuin se oli hänen eläessään. - "Paavalin kirjeet" ovat ainoat ensimmäiseltä kristilliseltä sukupolvelta säilyneet lähteet. - Apostolien tekojen jälkimmäisen puoliskon nimi voisi olla "Paavali seikkailee". - Paavalin oppilaiden kirjoittamissa "Pastoraalikirjeissä" annetaan ohjeita Paavalin suulla ja Paavalin arvovaltaan vedoten.

Alunperin Paavalin merkitys ja arvovalta oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kiistaton. Hänellä oli runsaasti vastustajia, ja hänen edustamansa kristillisyyden muoto oli vain yksi suuntaus varhaisen kristillisyyden kentässä.

"Paavalilainen kristillisyys" ei ollut Paavalin oma luomus. - Kirjeissään Paavali ankkuroi "Kristus"-kuvansa "lausumiin, jotka hän on saanut perimätiedosta". - Ne ovat peräisin kristityiltä, jotka ovat tulkinneet Jeesuksen merkitystä hellenistisestä juutalaisuudesta tuttujen käsitteiden avulla.

Hellenistijuutalaisuus samasti "Mooseksen lain" jumalallisen "Viisauden" ("Sofian") hahmoon. - Tämän myytin kristillisessä versiossa, "Jeesus ja jumalallinen Viisaus", samastettiin edelleen toisiinsa. - Jeesuksen persoona ja opetus ottivat "juutalaisen lain" paikan.

3. Alkukirkon ihannekuva

Alkukirkosta on olemassa hyvin useita laajallekin levinneitä väärinkäsityksiä, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. - Ihannekuvissa kirkko on esim. alun perin ollut yhtenäinen yhteisö, jossa kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään, ja jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. - Ihannekuvan mukainen kirkollinen ykseys voidaan nähdä velvoittavana esikuvana, johon pitää pyrkiä takaisin.

Tutkimuksen antama kuva, teologian tohtori Juha Molarin mukaan, Jeesuksen päivien jälkeinen "alkuseurakunta" oli mainettaan rajumpi uskonnollinen lahko.

4. Alkuseurakunnan luonne

Keskinäinen jakaminen ja huolenpito - Alkuseurakunnassa pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluivat yhteen. Seurakunta sulki huolenpitoonsa niin jokaisen jäsenensä kuin myös ne kärsivät, jotka muut olivat hylänneet.

Jarmo Sormusen mukaan alkuseurakunnassa koettuun läheiseen yhteyteen, "koinoniaan", liittyi keskinäinen huolenpito myös taloudellisissa asioissa. - Historioitsijat Josefus ja Plinius nuorempi kirjoittavat molemmat, että kristittyjen tiedettiin pitävän erityisellä tavalla huolta toisistaan. - Sen lisäksi he auttoivat kaikkia ihmisiä rotuun, kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta.

5. Evankeliumien synty

Jeesuksen silminnäkijät kertoivat siitä, mitä Jeesus oli puhunut ja tehnyt. - Tätä suullista perimätietoa opetettiin uusien seurakuntien opettajille. - Pian kuitenkin huomattiin, että kohta tämä silminnäkijäsukupolvi kuolisi pois. Tämän seurauksena syntyi tarve saattaa suullinen perimätieto kirjalliseen muotoon.

Aluksi kirjalliseen muotoon siirtyi todennäköisesti jonkinlaisia "Jeesuksen tekojen tai puheiden kokoelmia ja muistelmia" (”Herran sanat”), joita levitettiin eri seurakunnissa. - Käytännön syistä Jeesuksen puheita käännettiin tässä vaiheessa arameasta kreikaksi.

60-luvun lopulla näitä suullisia ja kirjallisia lähteitä kerättiin yhteen ja kirjoitettiin ensimmäinen evankeliumi eli "Markuksen evankeliumi". - Tutkijat kiistelevät siitä syntyikö "Markuksen evankeliumi" 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa.

Uuden Testamentin 4 evankeliumia kirjoitettiin suurin piirtein vv. 65–100.

Evankeliumit syntyivät eri seurakunnissa eri puolilla silloista tunnettua maailmaa. - "Markuksen evankeliumin" arvellaan syntyneen Roomassa ja "Matteuksen evankeliumin" taas Antiokiassa.

Evankeliumien lähteistä puhuttaessa tulee toistuvasti esille ns. kaksilähdeteoria ja Q-lähde (”Q-evankeliumi”). - Kaksilähdeteorian ydinajatus on se, että Matteus ja Luukas ovat käyttäneet lähteinään nimenomaan "Markuksen evankeliumia" ja "Q-lähdettä". - Ajatus Q-lähteestä perustuu siihen, että "Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista" löytyy paljon yhteistä materiaalia, jota ei kuitenkaan löydy "Markuksen evankeliumista". - Näin monet tutkijat olettavat, että tämä Matteusta ja Luukasta yhdistävä Markuksesta puuttuva kertomusaines periytyy olemassa olleesta lähteestä, jota on ryhdytty kutsumaan "Q-lähteeksi".

Evankeliumit tulivat nopeasti tunnetuksi eri seurakunnissa, ja todennäköisesti toisen vuosisadan alussa kaikki neljä evankeliumia olivat jo saavuttaneet keskeisen roolin seurakuntien uskonelämässä.

Neljän kanonisen evankeliumin lisäksi toisen ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristilliset kirjoittajat tuottivat "erilaisia evankeliumitekstejä". - Osa niistä oli kanonisten evankeliumien kaltaisia Jeesuksen elämän kokonaisesityksiä, toiset taas keskittyivät jonkin Jeesuksen elämän erityisvaiheen, kuten lapsuuden, kärsimyshistorian tai ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen välisen ajan, kuvaukseen. - Nag Hammadin kirjastosta löytynyt "Tuomaan evankeliumi" on taas puolestaan Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajien käyttämän ns. "Q-lähteen" kaltainen, "Jeesuksen sanojen kokoelma".

Evankeliumit tulivat nopeasti tunnetuksi eri seurakunnissa, ja todennäköisesti toisen vuosisadan alussa kaikki neljä evankeliumia olivat jo saavuttaneet keskeisen roolin seurakuntien uskonelämässä. Kanonisten evankeliumien kaltaisista Jeesuksen elämän ja/tai julkisen toiminnan kokonaisesityksistä yksikään ei ole säilynyt sanan varsinaisessa merkityksessä kokonaisena. - On kuitenkin mahdollista, että ns. "Egertonin evankeliumi", josta on säilynyt muutamia katkelmia, sekä ns. juutalais-kristilliset evankeliumit, "Ebionien evankeliumi" ja "Heprealaisten evankeliumi", ovat kuvanneet Jeesuksen elämää hänen julkisen toimintansa alusta ylösnousemuksen jälkeisiin ilmestyskertomuksiin asti (näin ainakin "Heprealaisten evankeliumi").

Oksyrhynkhoksesta löydetty pienoiskoodeksin katkelma "P.Oxy 840" voi myös hyvin olla osa laajempaa Jeesuksen elämästä kertovaa evankeliumia. - "Pietarin evankeliumista" on säilynyt vain Jeesuksen kärsimyshistoriaan ja ylösnousemuksen jälkeisiin ilmestyksiin liittyvää aineistoa, mutta ei ole täysin mahdotonta, että teksti on sisältänyt myös muuta Jeesuksen elämään ja opetukseen liittyvää materiaalia.

Kanonisista evankeliumeista vain "Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit" kertovat jotakin Jeesuksen lapsuudesta. - Tätä puutetta korjaamaan on kirjoitettu ns. lapsuusevankeliumeja, joista tärkeimmät ja varhaisimmat ovat toiselta vuosisadalta peräisin olevat "Jaakobin protevankeliumi" ja "Tuomaan lapsuusevankeliumi" (jälkimmäinen ei ole kuitenkaan sama kuin yllä esitelty Jeesuksen sanoja sisältävä "Tuomaan evankeliumi"). - "Jaakobin protevankeliumi" keskittyy kuvaamaan Jeesuksen syntymän ja varhaislapsuuden (sekä Marian, hänen äitinsä, elämänvaiheiden) tapahtumia. - "Tuomaan lapsuusevankeliumi" puolestaan kuvaa Jeesus-lapsen tekemiä ihmetekoja.

Kuten jo edellä todettiin, "Pietarin evankeliumi" on saattanut alun perin olla Jeesuksen elämän kokonaisesitys, mutta koska siitä on säilynyt vain Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen kuvaus. Se luokitellaan tavallisesti passio- ja ylösnousemusevankeliumiksi.

"Uudessa testamentissa" mainitaan viitteenomaisesti, että Jeesus saarnasi myös kuolleille. Maininnan on myöhemmin tulkittu viittaavan siihen, että ollessaan tuonelan valtakunnassa kuolemansa ja ylösnousemuksena välillä, Jeesus myös julisti evankeliumia "Vanhan testamentin" kuolleille pyhille. - Aivan riippumatta siitä, onko tämä tekstin oikea tulkinta, teksti on ilmeisesti vaikuttanut siihen, että on myös syntynyt Jeesuksen tuonelanmatkaa käsittelevä evankeliumi, "Kristuksen laskeutuminen tuonelaan". - Teksti on osa ns. "Nikodemuksen evankeliumia" ja kirjoitettu luultavasti vasta viidennellä vuosisadalla.

Dialogievankeliumit - Kohta toisen maailmansodan jälkeen löydetty "Nag Hammadin kirjasto" sisältää monia evankeliumeja, jotka ajallisesti sijoittuvat Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen välille. - Ne kuvaavat keskusteluja, joita Jeesus kävi oppilaidensa kanssa. Keskustelujen tarkoituksena oli palauttaa oppilaiden mieliin Jeesuksen aikaisempia opetuksia tai antaa aivan uutta aikaisemmasta poikkeavaa ja aikaisempaa täydellisempää opetusta. - Tällaisia kirjoituksia ovat gnostilaiset "Johanneksen salainen kirja", "Jeesuksen Kristuksen viisaus", "Pietarin kirje Filippukselle" ja "Jaakobin ensimmäinen ilmestys".

Ei-gnostilaisia dialogievankeliumeja Nag Hammadin kirjastossa edustavat "Jaakobin salainen kirja", "Keskustelu Vapahtajan kanssa" sekä "Tuomas Kilvoittelijan kirja".

Nag Hammadin kirjaston ulkopuolelta löytyneitä dialogievankeliumeja ovat gnostilainen "Pistis Sofia" sekä ei-gnostilaisen kristillisyyden eri tyyppejä edustavat "Marian evankeliumi" ja "Epistula apostolorum".

Apokryfisiä apostolien tekoja ja ilmestyksiä - "Uuden testamentin" "Apostolien tekojen" ja "Ilmestyskirjan" innoittamana syntyi myös varhaiskristillistä kirjallisuutta, joka kuvasi yksittäisten apostolien saarnamatkoja eri puolilla antiikin maailmaa ja heidän saamiaan taivaallisia ilmestyksiään.

Varhaisimpia apokryfisiä apostolien tekoja (ns. "acta-kirjoja") ovat toiselta ja kolmannelta vuosisadalta peräisin olevat "Andreaksen, Johanneksen, Paavalin, Pietarin ja Tuomaan teot". - "Filippuksen teot", jonka laajimmat säilyneet versiot lienevät peräisin neljänneltä vuosisadalta, sisältää myös varhaista materiaalia.

Varhaisen acta-kirjallisuuden joukkoon on laskettava myös, Nag Hammadin kirjastosta löytynyt, "Pietarin ja kahdentoista apostolin teot", joka kertoo kahdentoista oppilaan saarnamatkallaan kokemasta kohtaamisesta helmikauppiaan kanssa. - "Helmikauppias" osoittautuu ylösnousseeksi Jeesukseksi, joka antaa oppilaille ohjeita näiden toimintaa varten. - Teksti ei sisällä erityisiä gnostilaisia piirteitä.

Acta-kirjallisuuteen voidaan laskea myös ns. Pseudo-clemensiläiset tekstit, jotka kertovat Clemens Roomalaisen kääntymisestä kristinuskoon ja hänen matkoistaan Pietarin kanssa. - Teksteissä on yhdistetty akta-kirjallisuudesta ja antiikin romansseista tuttuja piirteitä. Erikoista Pseudo-clemensiläisissä teksteissä on se, että ne sisältävät myös "polemiikkia" Paavalia ja paavalilaista kristillisyyttä vastaan.

Kanonisen "Johanneksen ilmestyksen" ohella tunnetaan toisella ja kolmannella vuosisadalla syntyneitä varhaiskristillisiä apokalypsejä, jotka kuvaavat varhaiskristillisten tai Vanhan testamentin ajan merkkihenkilöiden saamia, "taivaallisten ilmoittajahahmojen" välittämiä, maailman historiaa, lopunaikoja ja tuonpuoleista todellisuutta koskevia näkyjä.

Näistä tärkeimpiä ja varhaisimpia ovat koptin ja etiopiankielisenä säilynyt "Pietarin ilmestys", joka poikkeaa samannimisestä Nag Hammadin kirjaston tekstistä, sekä "Jesajan taivasmatka", "Viides ja kuudes Esran kirja" ja koptinkielisenä säilynyt "Elian ilmestys".

Nag Hammadin kirjaston tekstien joukossa on gnostilainen apokalypsi "Paavalin ilmestys", joka kuvaa erilaisten sielujen vaiheita näiden kuoleman jälkeen. - Teksti eroaa merkittävästi samannimisestä, neljänneltä tai viidenneltä vuosisadalta peräisin olevasta "lopunajan ja tuonpuoleisuuden kuvauksesta".

Muita kristillisiä apokryfejä - "Uudessa testamentissa" esiintyvien kirjeiden mallin mukaan toisella ja kolmannella vuosisadalla laadittiin kirjeitä, joiden kirjoittajiksi esiteltiin Uuden testamentin keskeisimpiä henkilöitä.

Kirkkohistorioitsija Eusebios on esimerkiksi säilyttänyt kirjeenvaihdon, jonka hän väittää käydyn Edessan kuninkaan Abgarin ja Jeesuksen välillä. - Abgar pyytää Jeesusta luokseen parantamaan hänet ja saamaan myös turvapaikan itseään vainoavilta juutalaisilta. - Vastauksessaan Jeesus ylistää Abgarin vakaumusta, koska tämä on "uskonut häneen, vaikka ei ole nähnyt häntä". - Kuitenkaan Jeesus ei voi lähteä Edessaan toteuttamaan Abgarin pyyntöä vaan lupaa lähettää yhden oppilaistaan kuninkaan luo.

Toinen kiintoisa apokryfinen kirjeenvaihto on säilytetty "Paavalin teoissa". - Teksti sisältää Korintin seurakuntalaisten Paavalille lähettämän kirjeen, johon tämä vastaa keskustelemalla mm. lihan ylösnousemuksesta ja Jumalan osallisuudesta maailman luomiseen (ns. "Kolmas korinttilaiskirje").

Kolmas apokryfinen kirjeenvaihto, joka on säilynyt latinankielisenä, on ajateltu käydyn Paavalin ja Senecan välillä.

Toisen vuosisadan marttyyriot ja apologiat - Kuten apostolisten isien kirjoitukset jo osoittavat, toisen vuosisadan kristilliset teologit alkavat kehittää myös kanonisten kirjoitusten tyylistä poikkeavia kirjoituksia. - Omien seurakuntalaisten identiteettiä pyritään vahvistamaan kirjoittamalla "marttyyrioita" sekä "apologioita eli uskonpuolustuksia". - Marttyyrioiden tarkoituksena on mm. osoittaa kristityille veljille ja sisarille, että uskonnolliset vainot eivät johdu kristittyjen väärästä käyttäytymisestä tai heidän uskontonsa kelvottomuudesta. - Pikemminkin kristinuskon arvostelijat ja kristittyjen vainoojat ovat itse moraalisesti ala-arvoisempia ja loogiselta ajattelultaan vähemmän kyvykkäitä.

Varhaisimpia kristillisiä marttyrioita ovat aiemmin mainittu, apostolisiin isien kirjoituksiin yleisesti luettu "Polykarpoksen marttyyrio" sekä Eusebioksen Kirkkohistoriassaan lainaama toisen vuosisadan lopun tekstiin perustuva "Lyonin marttyyrien kärsimysten kuvaus" ja lähes samalta ajalta peräisin oleva "Perpetuan ja Felicitaan marttyyrio".

Apologiat on periaatteessa osoitettu valtaapitäville, mutta todellisuudessa niidenkin tehtävänä lienee ollut puhutella omia joukkoja. Apologian eli uskonpuolustuksen päämääränä oli osoittaa oman uskonnon mielekkyys ja kilpailukyky. - Apologisia tendenssejä löytyy jo "Uuden testamentin" kirjoituksista, mutta varsinaisesti apologia kristillisen kirjallisuuden lajina syntyi toisen vuosisadan puolivälissä, kun kristityt etsivät omaa uskonnollista ja yhteiskunnallista identiteettiään Rooman valtakunnan toreilla ja turuilla.

Merkittävimpiä varhaiskristillisiä apologeettejä olivat Aristides, Justinos Marttyyri, Athenagoras, Apolinarios, Tatianos, Melito Sardeslainen, Theofilos Antiokialainen, Tertullianus ja Minucius Felix.

6. Alkuseurakunnalle ominaista

Kokoontumiset - Juhani Kuosmasen mukaan alkuseurakunnassa kokoonnuttiin sekä pienryhminä että koko seurakuntana. - Alkuseurakunnalla oli aluksi kaksi kokouspaikkaa: pyhäkkö ja kodit.

"Pyhäkössä" sekä julistettiin evankeliumia kääntymättömille että opetettiin uskovia, joiden kokouspaikaksi pyhäkössä muodostui "Salomon pylväskäytävä". - "Ehtoollista" ei vietetty pyhäkössä, koska siellä kulki kaikki kansa, vaan pienemmät, suljetut tilaisuudet, pidettiin kodeissa.

Raamatunopetus tapahtui sekä pyhäkössä että kodeissa. - Myöhemmin alkuseurakunta ajettiin ulos pyhäköstä. - Esa Nenosen mukaan alkuseurakunnassa ihmiset elivät lähellä toisiaan.

Nuorilla kotiseurakunnilla ei ollut pastoreita tai saarnaamaan pystyviä henkilöitä. - Heidän oli omin avuin tultava keskenään toimeen. Siksi siellä vallitsi periaate, että jokaisen jäsenen tuli kykyjensä mukaan rakentaa seurakuntaa – laulaen, profetoiden, kertomalla jonkin opettavan asian tai ilmestyksen ja selittämällä kieliä. - Kaikki paikalla olijat saattoivat profetoida eli Pyhän Hengen innoittamina puhua rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi.

Alkuseurakuntien aikoina suuremmissa kokoontumisissa sekä puhujavierailujen yhteydessä oli julistamaan kykenevillä selkeästi keskeinen osa. - Jumalanpalveluksen esittävä ja ohjelmallinen eteneminen oli silloin muutaman henkilön vastuulla. - Väinö Hottin mukaan alkuseurakunta käsitti kaikki paikkakunnan uskovat.

Jumalan valtakunnan odotus - Alkuseurakuntaa innoitti usko "Jumalan valtakunnan" pikaiseen toteutumiseen, jossa Jumalan tahtoma hyvä elämänjärjestys toteutuisi. Seurakunta ennakoi sitä omassa elämässään. - "Ilmestyskirja" on yksi todiste varhaisten kristittyjen voimakkaasta apokalyttisestä suuntautumisesta ja heidän lujasta uskostaan lopunaikoihin ja niiden läheisyyteen.

Rukoilu - Petri Viinikkalan mukaan alkuseurakunnan yhteiseen elämään kuului rukoileminen olennaisena ja luovuttamattomana osana. - Apostolit myös opettivat seurakuntaa rukoilemaan jatkuvasti vastuunkantajien puolesta. - "Vanhimmat" olivat seurakunnan johtajia, eivät vain vanhempia kristittyjä. Ja näiden tehtäviin kuului alkuseurakunnassa sairaiden puolesta rukoileminen. Sairastuminen oli niin vakava asia, että sairas saattoi kutsua vanhimmat luokseen saadakseen rukousapua.

Jumalan asema - Petri Viinikkalan mukaan erilaisissa tärkeissä henkilökysymyksissä ja tehtävään asettamisissa, alkuseurakunnan uskovat luottivat Jumalan johdatukseen. Jumala puhui Pyhän Hengen kautta heille ja he olivat kuuliaisia Pyhälle Hengelle. - Siksi Jumalan siunaus ja Hengen voitelu oli tehtäviin asetettujen uskovien elämässä konkreettisesti läsnä.

Jumalanpalvelus - Kristittyjen ensimmäinen sukupolvi oli kasvanut yhteydessä "synagogajumalanpalvelukseen" ja he jatkoivat sen rakenteiden käyttämistä omassa jumalanpalvelusmuodossaan ainakin vuoteen 70 asti. - Myöhemmät sukupolvet ovat unohtaneet nämä juuret.

Alkuseurakunta palvoi Jumalaa. - Rooman keisarikunnassa turvauduttiin usein itämaisiin mysteeriuskontoihin, joissa luvattiin ikuista elämää eksoottisia menoja tarkasti noudattamalla. - Tällaiset kultit eivät kuitenkaan olleet yleensä universaaleja sen enempää maantieteellisesti kuin yhteiskunnallisestikaan.

Sakramentit - Roger Petterssonin mukaan alkukirkossa oltiin hyvin tarkkoja siitä, kenen kanssa oltiin sakraalisessa yhteydessä. - Werner Elertin mukaan todellinen alkukirkko sulki "hereetikot ulkopuolelleen ja piti kiinni suljetusta kommuuniosta (ehtoollisesta)".

Kaste - Alkuseurakunnassa kaste oli sinetti, jolla ympärileikkauksen tavoin vahvistettiin seurakunnan jäsenyys. - Kaste korvasi ympärileikkausen ja synnytti uuden tasa-arvoisten opetuslasten yhteisön. - Tämä todennäköisesti vetosi erityisesti syrjittyihin ihmisiin kuten naisiin ja orjiin lisäten kristinuskon suosiota heidän keskuudessaan.

Sunnuntain vietto - Alkukirkko jo vietti yleisesti sunnuntaita jumalanpalveluspäivänään ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien, kristillisen vapauden hengessä (Apt.20:7; 1.Kor.16:2). - Hyvin varhaiset alkukirkon dokumentit todistavat, että alkukirkko vietti sunnuntaita Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivänä ja nautti sinä päivänä ehtoollista.

7. Varhaisen kristinuskon pääsuuntaukset

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. - Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivat:

  • Juutalaiskristityt
  • Gnostilaiskristityt
  • Hellenistikristityt

Juutalaiskristittyjä ("ebionit" ja "natsareenit") oli sekä Palestiinan alueella että diasporassa. - He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. - Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.

Omaperäistä ja nykyisin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys. - Gnostilaisessa teologiassa "ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon eli gnosiksen avulla". Jeesus ei ollut heille "syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja". - He uskoivat, että Jeesuksen on Jumala luonut ensi töikseen ja siksi häntä kutsuttiin" luomakunnan esikoiseksi", ei siis syntynyt Jumalasta. - Gnostilaiskristityt jatkoivat Jeesuksen tuoman opetuksen noudattamista, mutta joutuivat vainon kohteiksi ja tuhoutuivat.

Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus oli hellenistikristillisyys ("helleenit eli kreikkalainen pakanauskonto"), josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. - Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista vaan kaikki aikaisemmat palvontamuodot saivat vain "kristillisen nimityksen".

8. Varhaiset kristinuskon määrittelemät harhaopit

Ensimmäisiä ongelmia alkukirkolle oli se, kuinka voidaan välttää kiusaus tulkita uskoa pakanallisilla termeillä. - Riidat "oikeasta kristillisestä opista" alkoivat varhain. - Kristittyjen keskinäinen yhteys oli ensimmäisinä vuosisatoina löyhää, ja erilaisten opillisten riitojen seurauksena kirkon reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella. - Osa skismoista saatiin parannettua, osa on olemassa tänäkin päivänä.

Kristinuskon laillistamisen jälkeen kirkko organisoitui ja järjesti kirkolliskokouksia asioiden selvittämiseksi. - Koko kirkkoa edustaneita kokouksia kutsuttiin ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi. - Kirkolliskokoukset tuomitsivat joitakin varhaiskristillisiä ryhmiä "harhaoppisina".

”Apostoliset isät” näkivät tärkeäksi painottaa oikeaa oppia ja ottaa etäisyyttä harhaopettajiin. - Tästä todistaa mm. Athanasioksen uskontunnustus, joka syntyi harhaopin vastustamisen seurauksena.

Ensimmäisen laajamittaisen heresiologian ("harhaoppi") kirjoitti luultavasti Justinos Marttyyri, mutta se ei ole säilynyt jälkipolville.

Toisen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä syntyi "heresiologia", josta tuli myöhempien harhaoppeja vastaan kirjoitettujen teosten tärkein esikuva ja lähde. - Sen laati Lyonin piispa Irenaeus. - Myöhempiä merkittäviä heresiologeja olivat Hippolytos, Tertullianus, Clemens Aleksandrialainen ja Epifanios.

Yksi haarauma kristinuskosta oli siis "gnostilaisuus". - Muita olivat "juutalaiskristilliset, "ebioniitit" ja "natsareenit". - Lisäksi oli erilaisia kirkon sisäisiä lahkoja, kuten markionilaisuus, monarkismi, montanolaisuus ja alogit.

- Näistä lisää myöhemmin, omassa osiossaan.

Myöhemmin kirkosta erosi tai erotettiin erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit, monoteliitit ja pelagiolaiset.

Lähteet: